Vaarin kultanöpökkä

Vaari kuoli eilen.

En kyennyt reagoimaan kunnolla, kun iskä soitti tänään. Olin ilmeisesti niin shokissa. Totesin sen sitten ääneen iskälle etten tiedä miten reagoida ja vastaus oli 'No sullahan on lääkitys sitten kohdillaan'. Tuntui helvetin kivalta kuulla jotain sellaista. Puhelun loputtua mä sitten itkin ja nyt jäljellä on vaan enää ahdistus. Kamalan paha olla.

Kaikista oudointa tässä on että mä vasta eilen näin vaarin, kun kävin iskän luona. Se tuli sinne ihan normaalisti pyörällä kuten aina ennenkin ja oli ihan samanlainen kuin aina ennenkin. Miten se siis voi vain yhtäkkiä samana iltana kuolla?

Vastaus: sydänvika.

Vaari oli aina mulle rakas ja tärkeä. Se oli yksi niistä harvoista hyvistä asioista minkä takia iskän luona oli mukava käydä, kun pääsi yleensä aina näkemään sitä. Vaari teki maailman parasta jauhenlihakastiketta ja mua kaduttaa etten ikinä viitsinyt sopia sen kanssa sitä aikaa milloin olisin voinut mennä sen luokse käymään ja se olisi tehnyt sitä kastiketta, vaikka se oli aina mielessä että pitäisi. Vaari kutsui meitä lapsenlapsia aina vaarin kultanöpököiksi (kultanöpökkä) ja koska mä olin sen ensimmäinen lapsenlapsi niin se teki musta omalla tavallaan erityisen sille. Nyt ei oo enää ketään käyttämässä sitä nimitystä, eikä oo ketään kertomassa yhtä paskoja vitsejä tai kyselemässä erilaisia pistareita (mm. jos vesitornin tilavuus on se ja se niin paljon sinne mahtuu vettä).

Vaari oli omalla tavallaan kamalan kova, mutta samalla lempeä ja mukava.

Ikävä jää. Kova ikävä.

Ran.