Pages

torstai 24. maaliskuuta 2016

Se puristaa mun keuhkot kasaan

Ahdistus kalvaa mua sisältä päin niin helvetin useasti nykyään. Lähes joka päivä. En ymmärrä mistä se johtuu. Ei mulla ennen ollut näin suuria ongelmia ahdistuksen kanssa. Se vain alkoi yleistymään hiljalleen enemmän ja enemmän tässä jossain vaiheessa.

Mietin sitä että nyt kun mun masennus ei oo enää niin pahana mitä silloin joskus niin mulla on enemmän voimia keskittyä asioihin, kuten kouluun ja siihen mitä syön ja painoon ja mun omaan kehoon niin sitten mua stressaa enemmän ja ahdistaa enemmän.

Lisäksi sellaista ahdistusta on niin usein mille ei oo mitään syytä. Nytkin tuntuu että mun kurkkua kuristaa, kun mua ahdistaa (mun ahdistus tuntuu lähes aina henkisen puolen lisäksi myös fyysisenä) niin paljon, enkä mä kykene nukkumaan vaikka pitäisi. Ja tänään (eilen) mulla oli muuten ihan hyvä päivä niin miten vitussa vajaassa parissa tunnissa tää oli muuttui näin rajusti?

Huomenna (tänään) olisi vielä kahdeksan aamu koulussa ja mua itkettää vaan ajatellakin sitä. Oon maailman paskin oppilas. Huomenna pitäisi muutenkin kyetä puhumaan opettajalle joistain myöhässä olevista tehtävistä ja sellaista, eikä musta oikeasti tunnut nyt yhtään siltä että kykenisin, vaikka tiedän että mun pitäisi kyetä.

Päätin just tänään (eilen) kun mulla oli sellainen fiilis että saan kaikki koulu asiat kuntoon ja sujumaan paremmin, mutta tää tuntuu nyt vaan naurettavalta paskalta. Ei musta ole yhtään mihinkään.

Ran.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Ei tästä tuu mitään.

Ei oo mennyt hyvin. Oon jumissa ahminta kierteessä, enkä tiedä miten päästä irti. Tein mielenterveystalon syömistapakyselyn (BES) ja sain 39 pistettä. Yli 27 pistettä on vakava ahmimistaipumus. Yritän parhaani katkaistakseni tän kierteen ja toivoisin että huominen tapaaminen E.n kanssa auttaisi asiaan. Mennään uimaan yhdessä.

Yleensähän me ei nähdä E.n kanssa enää kuin joka toinen viikko, mutta koska viime viikko oli loma viikko, eikä silloin nähty vaikka periaatteessa olisi pitänyt niin nähdään nyt sitten tällä viikolla. Käytetään se aika mitä meillä on käyttämättä ja sitten ensi viikolla nähdään aivan normaalisti ja sitten sen jälkeen taas kahden viikon päästä.

Harmittaa vähän, kun en päässyt siihen vertaistukiryhmään viime viikolla, kun ei ollut ketään joka olisi voinut viedä (okei, en edes uskaltanut kysynyt keneltäkään, joten oma vikani suurimmaksi osaksi). Ehkä se olisi voinut estää tätä ahmimiskierrettä alkamasta. En tiedä.

Tein myös pitkästä aikaa masennuskyselyn (BDI) ja sain 42 pistettä. Mulle se on aika korkea lukema, koska korkein on tainnut joskus olla 46. Ei siis oikeasti mene kovin hyvin muutenkaan. Olin yksi päivä tosi itkuinen ja sitten vielä menin lukemaan joitain vanhoja keskusteluja erään ystäväni kanssa ja mielenpäälle nousi taas asioita isästäni, eikä se todellakaan auttanut asiaa yhtään.

Tunnen itseni taas niin vahvasti epäonnistuneeksi ihmiseksi aivan kokonaisvaltaisesti. En oo missään sellaisessa asiassa hyvä millä olisi oikeasti jotain merkitystä. Olen läski ja ällöttävä. Pettymys vanhemmille ja sukulasille. Pettymys kaikille. Koulunkäynti tuntuu niin vaikealta että pelkään etten tulekaan valmistumaan neljässä vuodessa. Kyllä mä yritän parhaani, mutta pelkään silti.

Tää ahdistus on oikeasti taas vaihteeksi ihan hirveetä.

Ran

torstai 10. maaliskuuta 2016

Omilla aivoilla ajatteleminen on sallittua

Tunnen itseni ihan idiootiksi.

Mulla on ollut tässä viimeiset pari kolme päivää aivan järkyttävän paha olo ja muutenkin sellainen kuolema tulee fiilis fyysisesti, enkä oo osannut keksiä sille kunnollista syytä. Ensin tuli ajateltua että se johtuisi yhdistelmäpillereistä joita syön, koska niiden aloittamisen jälkeen mä voin hirmu herkästi ja usein pahoin. Tää on ollut kuitenkin nyt taas niin voimakasta ettei se vaan voinut olla mahdollista.

Zetan kanssa äsken jutellessani mulla kuitenkin syttyi lamppu päässä, kun se mainitsi siitä miten mä olen ihan kuin kärsisin vieroitusoireista. Hetken katselin netistä muiden ihmisten kokemusten perusteella että voisiko tämä oivallus pitää paikkaansa ja nyt olen lähes 100% varma että se pitää. 

Mä todella kärsin vieroitusoireista. Mulla on ihan samanlainen paska olo kuin silloin kun lopetin Venlafaxinin ja se oli ihan hirveetä.

Tuolla sivussahan lukee että mulle on määrätty ketipinoria. Se aiheuttaa tämän, koska mä olen ottanut sitä lähes tulkoon säännöllisesti yleensä joka viikko ja nyt lomalla tällä viikolla en oo ottanut ollenkaan.

.......

Miten mä oon voinut olla näin tyhmä? Varmistaakseni onko asia tosiaan näin niin otan nyt sitten tänä iltana ketipinoria ja katson millainen olo on huomenna. Jos veikkaukseni osoittivat oikeiksi sanon ihan suoraan että voi helvetin ääliö.

Ran

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Paatunut

Mä oon vähän miettinyt miksi mä viiltelen nykyään. Ensin se oli vaan koska mulla oli niin vitun paha olla ja nyt.. Miten se menee nyt?

Viiltely on sellainen pärjäämismekanismi mistä mä en osaa, enkä tahdo päästää irti. Mä haluan viiltää melkein joka ikinen päivä oli mulla sitten paha olla tai ei, mutta varsinkin silloin jos mulla on paha olla. Viiltely on myös keino rangaista itseä, koska suoraan sanottuna mä vihaan itseäni. Ehkä sen takia mä haluankin viiltää lähes koko ajan, koska se itseviha ei jätä mua rauhaan ja ajattelen vaan joka päivä mitä mun pitäisi olla tai millainen mun pitäisi olla tai muuta vastaavaa..

Niin kauhealta kuin se voi kuulostaakin mä en näe yhtään sellaista painavaa  syytä miksi lopettaa. Tämän takia mä vaan haluaisin pyytää anteeksi mun vanhemmilta ja kaikilta sukulaisilta, joilla on huoli mun viiltelystä ja vaikka mä aina niitä myötäilen, kun ne sanoo että pitäisi lopettaa niin silti mä en enää edes yritä.

Joskus mä vaan mietin mikä mussa on vikana, että musta on tullut näin paatunut.. Mutta sitten toisaalta.. Mikä mussa ei olisi vikana?

Ran.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Pettynyt, muttei yllättynyt

Luin taas pitkästä aikaa vanhat potilaskertomukset viimeisimmän osasto kerran ja yliannostuksen osilta. En oikein edes älyä miksi luen niitä, kun tiedän että tulee vain paska olo, mutta jollain tavalla ne vain ovat mielenkiintoisia.

Silmiini pisti eräs asia, mitä en ollut sen suuremmin huomioinut aikaisemmin papereita lukiessani. Yliannostuksen jälkeen kirjatuissa papereissa lukee että kopiot on lähetetty porukoilleni. Tämä on aivan normaalia kyllä juu, mutta...

Tekstissä käy erittäin selvästi ilmi että konfliktitilanne pari kesää takaperin iskän kanssa on jäänyt mun päähän kummittelemaan ja vaivaamaan, kun sitä ei ole selvitetty, niin siitä huolimatta iskä ei ole ikinä koskaan ottanut sitä puheeksi.

Joko iskä ei ole ikinä vaivautunut lukemaan niitä papeteita tai sitten se on vaan kusipää, joka ei välitä mun tunteista yhtään. Veikkaan vaihtoehtoa 2.

Mä en jaksa enää odottaa siltä mitään hyvää, kun se on tehnyt varsin selväksi käytöksellään etten mä olen tärkeä.

Ran.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Your heaven's trying everything to break me down

En taas oo ihan varma mistä aloittaisin. Ei ahdista ihme kyllä ainakaan vielä, mutta masentaa sitäkin enemmän. Oon taas vaan niin väsynyt kaikkeen, eikä mikään oikein tunnu miltään tai jaksa innostaa tai sen suuremmin kiinnostaa.

Tiedättekö sellaista tunnetta, että kun ootte olleet pitkään joidenkin ihmisten seurassa (ihan sama keiden), sitten alkaa vaan tulla raja vastaan ja tuntuu että koko kehoa puristaa. Mä en osaa kuvata sitä tunnetta mitenkään muuten järkevästi. Etenkin se tuntuu päässä, ei mikään yllätys, ja jos joku tulee siihen lähelle silloin ja koskee niin tulee sellainen tunne, että haluaisi vaan mennä kauemmas. Ei oo mitään väliä kuka se ihminen on, mutta siitä tekee vaan mieli päästä pois, oli se ihminen kuinka ja ihana ja rakas tahansa. Ei vaan pysty yksinkertaisesti enää sietämään sitä muiden läsnä oloa.

Mä oon nyt ollut kotona jo vähän aikaa ja se helpottaa, mutta silti tuntuu että mun päätä puristaa tai et se olisi jotenkin raskas. Kai oon jännittynyt, enkä osaa rentoutua. Se on aika usein nykyään sillei. En mä tunnista stressiä mistään muusta kuin siitä jännittämisestä, minkä se mulle tuo. Okei, onhan sitten kun tarpeeksi puskee asioita päälle ja pää tuntuu menevän ihan solmuun, eikä enää jaksaisi sitä yhtään, niin varsin selvää että stressaa, mut sillei.. Normaalissa mittakaavassa? Onko tässä mun selityksessä enää ees mitään järkeä?

En mä edes jaksa ajatella mitenkään loogisesti tai keskittyä siihen mitä teen, joten mun tekstin laatu on varmaan sen mukaista.


Another day in this carnival of souls
Another night settles in as quickly as it goes
The memories of shadows, ink on the page
And I can't seem to find my way home

Ran.