Pallo stressiä ja ahdistusta

Stressaa, stressaa, stressaa, ahdistaa, ahdistaa, stressaa, stressaa, ahdistaa, stressaa... Näin mun elämä suurin piirtein menee tällä hetkellä.. tai siis menisi jos mä en työntäisi väkisin kaikkea tuota ahdistusta ja stressiä syrjään. Mä en muista olenko mä tästä aikaisemmin maininnut tänne, mutta valitettavasti mulla on tapana työntää siinä samalla kun työnnän ahdistuksen ja stressin pois niin kaikki muutkin asiat elämästäni pois, kaikki velvollisuudet mitkä todellakin pitäisi suorittaa ja loppujen lopuksi tämä taktiikka vain aiheuttaa lisää ja lisää ahdistusta ja stressiä eli se on täydellinen noidankehä.

Koulu on tosiaan tältä vuodelta taas lopuillaan ja musta tuntuu että olen taas tilanteessa missä aika loppuu kesken, enkä mä voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni. Olen todella pettynyt itseeni tämän vuoden osalta, kuten olen ollut kahden näitä edeltävänkin kouluvuoden osalta ja ahdistaa vaan kirjoittaakin näistä asioista. Pitää nyt kuitenkin vaan yrittää pitää hyvä tsemppi päällä koulun loppuun asti.

Ensi viikolla oleva psykiatrin aika stressaa ja ahdistaa ihan kiitettävästi koulun lisäksi myös. Alkuperäinen tarkoitus käynnille on mennä hakemaan lausuntoa sitä varten että mulle voidaan hakea sitten kuntoutustukea ensi kouluvuodelle, mutta ajattelin ottaa myös ongelmat syömisen kanssa puheeksi ja se on nyt se asia joka stressaa suuresti. En mä tiedä tulenko saamaan minkäänlaista apua asiaan, mutta sitten kukaan ei voi ainakaan sanoa etten olisi yrittänyt.

Tuntuu että päässä on vaan yksi iso sekamelska taas, enkä saa oikein otetta mistään kunnolla. Yritän kuitenkin nyt vaan muistaa pääasiat ja keskittyä niihin... Voi kun se olisikin vaan niin yksinkertaista..

Ran.

Lääkkeitä lääkkeiden perään

Kävin tapaamassa psykiatria perjantaina, kutsutaan häntä nyt vaikka nimellä R, koska vaikuttaa että vaikken ehkä haluaisi niin hän tulee olemaan mukana hoidossani vielä jatkossakin ja on helpompi viitata henkilöön, jos on joku selvä nimimerkki.

R on ollut mukana hoidossani jo muutaman vuoden ajan ja tiesin siis jo etukäteen että hän määrää lääkkeitä aika herkästi. Hän on aika tunnettu siitä. Osasin siis jo varautua että uutta lääkettä olisi tulossa, mutta niitähän paukahtikin kolme(!). Eihän mun periaatteessa olisi ollut mikään pakko suostua näihin lääkkeisiin, mutta olen äidiltäni oppinut että kaikkea kannattaa kokeilla, joten suostuin totta kai.

Lääkkeitä ennestään oli jo;

Voxra 300 mg; 1 tab. 1 krt/päivässä
Ketipinor 100 mg; 1 tab. 1 krt/päivässä
Ketipinor 25 mg; 1-2 tab. 1-2 krt/päivässä (tarvittaessa)

Näistä lääkkeistä Ketipinorin pienempi annos jäi pois, mutta luultavasti alan omatoimisesti vähentää tuota 100 mg 25-50 mg, koska en koe tarvitsevani niin suurta määrää.

Uudet lääkkeet;

Brintellix 5 mg; 1 tab. 1 krt/päivässä
Rivatril 0,5 mg; 1-2 tab. 1-2 krt/päivässä (tarvittaessa)
Propral 40 mg; 0,5-1 tab. 1-2 krt/päivässä (tarvittaessa)

Kieltämättä vähän jännittää, ahdistaa ja hermostuttaa, mutta katsotaan nyt. Käyn hakemassa huomenna rahojen tullessa lääkkeet ja aloitan Brintellixin, vaikka ehkä se olisikin ollut parempi aloittaa viikon alusta. Annan Brintellixille mahdollisuuden ja syön muutaman kuukauden, mutta jos vastetta ei ala tulla niin jätän pois. Rahan kanssa on muutenkin aina säätämistä niin en halua tuhlata rahoja turhaan lääkkeisiin jos ne ei edes toimi.

Nyt on hiihtoloma ja yritän olla stressaamatta, mutta en voi sille mitään että stressaan siitä huolimatta. Kaikki stressaa. Mä olen vain yksi iso pallo stressiä ja siitä seuraavaa ahdistusta.

Ran.

Your heaven's trying everything to break me down

En taas oo ihan varma mistä aloittaisin. Ei ahdista ihme kyllä ainakaan vielä, mutta masentaa sitäkin enemmän. Oon taas vaan niin väsynyt kaikkeen, eikä mikään oikein tunnu miltään tai jaksa innostaa tai sen suuremmin kiinnostaa.

Tiedättekö sellaista tunnetta, että kun ootte olleet pitkään joidenkin ihmisten seurassa (ihan sama keiden), sitten alkaa vaan tulla raja vastaan ja tuntuu että koko kehoa puristaa. Mä en osaa kuvata sitä tunnetta mitenkään muuten järkevästi. Etenkin se tuntuu päässä, ei mikään yllätys, ja jos joku tulee siihen lähelle silloin ja koskee niin tulee sellainen tunne, että haluaisi vaan mennä kauemmas. Ei oo mitään väliä kuka se ihminen on, mutta siitä tekee vaan mieli päästä pois, oli se ihminen kuinka ja ihana ja rakas tahansa. Ei vaan pysty yksinkertaisesti enää sietämään sitä muiden läsnä oloa.

Mä oon nyt ollut kotona jo vähän aikaa ja se helpottaa, mutta silti tuntuu että mun päätä puristaa tai et se olisi jotenkin raskas. Kai oon jännittynyt, enkä osaa rentoutua. Se on aika usein nykyään sillei. En mä tunnista stressiä mistään muusta kuin siitä jännittämisestä, minkä se mulle tuo. Okei, onhan sitten kun tarpeeksi puskee asioita päälle ja pää tuntuu menevän ihan solmuun, eikä enää jaksaisi sitä yhtään, niin varsin selvää että stressaa, mut sillei.. Normaalissa mittakaavassa? Onko tässä mun selityksessä enää ees mitään järkeä?

En mä edes jaksa ajatella mitenkään loogisesti tai keskittyä siihen mitä teen, joten mun tekstin laatu on varmaan sen mukaista.

Another day in this carnival of souls

Another night settles in as quickly as it goes

The memories of shadows, ink on the page

And I can't seem to find my way home

Ran.