Pages

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Taas

En enää edes jaksanut yllättyä, kun kävi ilmi ettei mua taaskaan kutsuttu pikkusiskon synttäreille, eihän mua kutsuttu tammikuussakaan. Ei se silti kuitenkaan mitenkään hyvältä tunnu ja vielä kun asiasta saa tietää sivutietä.... Taas.

Muistan kun näin kävi tammikuussa ja mulla oli todella huono viikko silloin menossa ja mä vaan huutoitkin yksin täällä asunnossani. Mulla oli niin paska olo ettei mitään rajaa. Nyt kun mua on väsyttänyt muutaman päivän aivan helvetisti on vaikea tuntea mitään sen ylitse, mutta mietin kuitenkin että mikä mussa on vikana että mua syrjitään näin? Häpeääkö mun isä mua oikeasti niin paljon ettei mua kehtaa edes kutsua pikkusiskon synttäreille?

Tällaisina hetkinä kaikki mun viat vaan korostuu ja jopa niistä asioista joista yleensä pyrin olemaan edes joten kuten ylpeä, kuten mun värikkäät hiukset, muuttuu vioiksi.

Mä olen liian outo ja läski, sen takia iskä varmaan haluaa pitää mut erillään muusta elämästään, unohtaa että mä edes olen olemassa. Joskus mä vaan mietin että olisiko parempi jos me ei oltaisi väleissä ollenkaan, kun kerran muhun yhteyden pitäminen on niin helvetin vaikeaa ja nyt puhun ihan yleisesti, enkä vaan tästä syrjinnästä, olenhan mä maininnut täällä aikaisemminkin siitä että miten vaikeaa iskällä tuntuu olevan yhteydenpidon kanssa.

Mä olen niin väsynyt tähän paskaan.
Väsynyt kaikkeen.
Väsynyt.
Väsynyt.

Ran. 

tiistai 30. toukokuuta 2017

17 stitches

Sunnuntai

Kello lähestyy hiljalleen kahdeksaa illalla ja mä katselen veristä käsivarttani. Sillä hetkellä siinä on kolme vuotavaa haavaa. Mä laitan viestiä eräälle kaverilleni, joka sanoo että tarvitsen tikit. Epäröin todella paljon, vaikka jo silloin kun aloin viiltämään tiesin että tämä ilta tulisi luultavasti päättymään ensiapuun. 

"Ootko kunnossa?"

"Joo.. Eipä tässä mitään.. Tai no.. Nii no.. Ehkä ei voi sanoa olevansa iha kunnossa ko on just viiltäny ja viel miettii viillänkö lisää.."

"Et viillä lisää. Sä tarviit tikit. Nyt lähet kävelee tk ja meet hakee apuu."

Mä viilsin vielä yhden lisää, koska joku sairas osa mun sisällä vaan huusi etten mä voi mennä niiden kolmen haavan kanssa tikattavaksi, koska ne ei olisi tarpeeksi, että mä tuhlaan vaan niiden aikaa siellä sitten sellaisilta, jotka oikeasti tarvitsisi apua. Jos ihan rehellinen olen niin mä olin halunnut vaan viiltää lisää ja lisää ja lisää, mutta jollain opilla sain itseni lopettamaan ja tehtyäni pienen patentin käteen pyyhkeestä lähdin polkemaan kohti ensiapua. Kai se on tuuria että terveyskeskus on alle kilometrin päässä mun kämpältä. 

Ensiavussa ei ole mun lisäksi kuin yksi vanha pariskunta, kun menen sinne. Ne puhuu saksaa ja mä olisin halunnut kysyä niiltä asuuko ne Saksassa ja onko ne kotoisin sieltä vai täältä Suomesta. En kuitenkaan kehdannut. 

Otan vuoronumeron, jossa lukee 180 ja näytöllä näkyy 179. Kuuntelen kun hoitaja tulee juttelemaan pariskunnan kanssa, ilmeisesti nainen on jollain tapaa sairas ja hoitaja ojentaa tälle reseptin ja käy ottamassa passista ja jostain toisesta kortista kopiot varmuuden varalta, koska käy ilmi ettei naisella ole kelakorttia. 

Päättelen siinä kuunnellessani keskustelua että nainen on luultavasti Suomesta kotoisin, koska tämällä ei ole lainkaan saksalaista aksenttia, mutta mies on varmaan Saksasta, koska vaikka tämäkin osaa suomea tämä ei selvästikkään osaa yhtä hyvin ja äänessä kuultaa aksentti. Eihän näillä asioilla ole mitään väliä, mutta haluan vain ajatukset pois kipuilevasta kädestäni. 

Pariskunnan poistuttua numero näytöllä vaihtuu ja pääsen hoitajan luo. Vanhempi naishenkilö, yli 45 varmaan, jolla on lyhyet mustat hiukset ja silmälasit. Kun menen sisään meinaan alkaa itkeä lähes heti, mutta saan pidettyä itseni edes jotenkin kasassa ja kerrottua asiani vaikka kyynelehdinkin. 

"Mä voisin tarvita luultavasti tikit.."

Hoitaja kutsuu hetken päästä kaksi nuorta lääkäriä vilkaisemaan kättäni. Nainen ja mies. Huomaan heti etteivät he ole kotoisin Suomesta, joten valitettavasti epäröin vähän tulevan hoidon tasoa, kun on jäänyt vähän paska maku suuhun ulkomaalaisista lääkäreistä. Myöhemmin käy ilmi että molemmat ovat Unkarista. 

Lääkärien vahvistettua että tikkaus tarvitaan lähden hoitajan kanssa toimenpide huoneeseen, jossa tämä aloittaa valmistelut. Hoitaja on onneksi todella mukava ja juttelen tämän kanssa niitä näitä, mikä saa rentoutumaan mukavasti, vaikka tilanne on pelottava. Hoitaja pistää lupaamaan että seuraavalla kerralla tulen myös tikattavaksi, enkä jää hoitamaan haavojani yksin.

Ehkä kaikista inhottavinta koko toimenpiteessä on puudutus, itse tikkaus ei sen jälkeen tuntunut yhtään missään. Lääkärillä oli hieman hankaluuksia saada puudutus laitettua kunnolla, koska ihoni on sen verran arpista ja kovaa. Oli kuitenkin oikeastaan jopa mielenkiintoista seurata toimenpidettä ja todeta siinä samalla että nuori mieslääkäri on ihan taitava. Naislääkäri tulee paikalle vähän myöhemmin ja alkaa kysellä vähän miksi tein mitä tein ja niin edes päin, tarjoaa paikkaa jäädä osastolle yöksi, mutta en halua jäädä. Mitä se muuttaisi vaikka olisin yhden yön osastolla? Ei mitään, sitä paitsi seuraavana päivänä on koe jota en voinut sivuuttaa eli oli pakko päästä kotiin lukemaan kokeeseen ja nukkumaan. 

Kaiken kaikkiaan saan käteeni 17 tikkiä (2 + 4 + 4 +7) ja kunhan hoitaja on laittanut sidoksen tikkien suojaksi olen valmis lähtemään. Kiitän ja lähden kaupan kautta kotiin. Kellon ollessa jo vaille kymmenen vain yksi kauppa on auki.

 Koko loppu illan olo on todella absurdi ja se jatkui vielä pitkälle seuraavaan päivään. 
  

Tuosta on nyt kulunut kaksi päivää ja olo ei ole enää niin outo. Oikeastaan olo on tasoittunut jo täysin ja nyt vain mielessä on se miten tämän ensimmäisen kerran jälkeen kynnys lähteä uudestaan tikattavaksi tarpeen tullessa on todella paljon pienempi. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole lähteä juoksemaan päivystyksessä tikattavana joka viikko.

Ran.
 

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Pallo stressiä ja ahdistusta

Stressaa, stressaa, stressaa, ahdistaa, ahdistaa, stressaa, stressaa, ahdistaa, stressaa... Näin mun elämä suurin piirtein menee tällä hetkellä.. tai siis menisi jos mä en työntäisi väkisin kaikkea tuota ahdistusta ja stressiä syrjään. Mä en muista olenko mä tästä aikaisemmin maininnut tänne, mutta valitettavasti mulla on tapana työntää siinä samalla kun työnnän ahdistuksen ja stressin pois niin kaikki muutkin asiat elämästäni pois, kaikki velvollisuudet mitkä todellakin pitäisi suorittaa ja loppujen lopuksi tämä taktiikka vain aiheuttaa lisää ja lisää ahdistusta ja stressiä eli se on täydellinen noidankehä.

Koulu on tosiaan tältä vuodelta taas lopuillaan ja musta tuntuu että olen taas tilanteessa missä aika loppuu kesken, enkä mä voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni. Olen todella pettynyt itseeni tämän vuoden osalta, kuten olen ollut kahden näitä edeltävänkin kouluvuoden osalta ja ahdistaa vaan kirjoittaakin näistä asioista. Pitää nyt kuitenkin vaan yrittää pitää hyvä tsemppi päällä koulun loppuun asti.

Ensi viikolla oleva psykiatrin aika stressaa ja ahdistaa ihan kiitettävästi koulun lisäksi myös. Alkuperäinen tarkoitus käynnille on mennä hakemaan lausuntoa sitä varten että mulle voidaan hakea sitten kuntoutustukea ensi kouluvuodelle, mutta ajattelin ottaa myös ongelmat syömisen kanssa puheeksi ja se on nyt se asia joka stressaa suuresti. En mä tiedä tulenko saamaan minkäänlaista apua asiaan, mutta sitten kukaan ei voi ainakaan sanoa etten olisi yrittänyt.

Tuntuu että päässä on vaan yksi iso sekamelska taas, enkä saa oikein otetta mistään kunnolla. Yritän kuitenkin nyt vaan muistaa pääasiat ja keskittyä niihin... Voi kun se olisikin vaan niin yksinkertaista..

Ran.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Mitä mä teen?

Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Ajattelen koulua, kurssien määrää ja tuntuu että pää räjähtää. Haluaisin vaihtaa aikuislukioon, koska silloin pakollisten kurssien määrä pienenisi, mutta silloin en voisi enää saada opintotukea. Eihän se varmaan olisi ongelma, kun voisin kuitenkin saada yleistä asumistukea ja perustoimeentulotukea, mutta totta kai se silti vähän pelottaa, kun kela on niin oikukas aina.

Mä vaan oikeasti alan pelätä sitä etten ikinä valmistu lukiosta, jos pakollisten kurssien määrä on niin korkea, enkä saa tehtyä kuin vaivaiset kymmenen kurssia vuodessa. Tuntuu ihan vitun paskalta taas kerran. Lukion lopettaminen ei ole vaihtoehto, koska olen päättänyt suorittavani tämän vaikka itkien loppuun asti, kun kerran olen tätä jo yli kaksi vuotta, ihan kohta kolme, väkertänyt.

Pitää siis vaan rueta nyt selvittämään näitä asioita sillein ahkerasti eli mahdollisesti jo heti huomenna tai ensi viikon maanantaina, varmaan huomenna voisi olla kaikista paras jo. Mä en oikeasti vaan tiedä miten muuten selviän, vaikka kuinka haluaisin.

Helvetti mä vihaan itteeni taas, koska musta ei ole mihinkään.

Ran.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Mitä en uskalla sanoa ääneen

Eräs ihminen instagramissa onnistui tajuamaan tekstistä, joka ei liittynyt aiheeseen mitenkään että mä olen yksinäinen ja kaipaisin ystävää/ystäviä, että mä tunnen etten kuulu joukkoon ja se oli musta aika yllättävää. Paistoiko se todella siitä tekstistä läpi, vaikken puhunut asiasta yhtään? Oikeastaan aika pelottavaa miten hyvin joku sen onnistui tajuamaan.

En ole missään vaiheessa katunut päätöstäni vaihtaa lukiota, vaikka kaverit jäivätkin entiseen lukioon. He kaikki kuitenkin valmistuvat tänä keväänä, heillä on juuri kirjoitukset menossa, joten mä olisin jäänyt yksin joka tapauksessa ja siellä koulussa kaikki olisi tullut olemaan ihan helvettiä yksin, kun mikään ei muutenkaan tuntunut onnistuvan.

Nyt mä olen sentään lukiossa missä olo tuntuu hyvältä, vaikka mä olenkin yksinäinen, enkä voi sanoa että kaikki ongelmat olisivat kadonneet, eivät todellakaan ole, mutta yleisesti ottaen mulla on parempi olla täällä lukiossa.

Yksinäisyys on kuitenkin hiljainen tappaja. Nakertaa mun takaraivossa, koska vaikka kaipaan paljon omaa aikaa, enkä aina välillä meinaa jaksaa edes nähdä nykyisiä kavereita entisellä paikkakunnalla täysin ilman ketään olo on aika... En mä edes tiedä.

Uudesta lukiosta mä olen löytänyt paljon hyvän päivän tuttuja. Ihmisiä jotka moikkaa mulle kun ne kävelee vastaan käytävillä ja kaduilla. Ihmisiä joiden kanssa voin vaihtaa vähän sanoja tunnilla tai hieman ennen tuntia, kun on aikaa. Kuitenkaan ei ole lähes ketään, joka oikeasti haluaisi olla kanssani. Ei ole kuin yksi ihminen joka pyytää istumaan vierelleen käytävällä olevalle sohvalle ja haluaa puhua kanssani, eikä siitäkään ole paljoa iloa kun tunnit ovat usein eri puolilla koulua. Muutenkin tuntuu vähän väärältä mennä siihen, kun muut lähes joutuvat pakottamaan itsensä hymyilemään mulle kohteliaasti.

En kuitenkaan voi sanoa että mua syrjittäisiin. Ei. Kukaan vain ei tunne mua, eikä ilmeisesti halua tutustua kunnolla. Ketään ei kiinnosta, kun kaikilla on jo omat kaveriporukat ja muutenkin kun olen tällainen vähän erilainen.

Erilainen =

Värikkäät hiukset.
Hieman outo tyyli.
Läski.
Ruma.
Aina nenä kiinni piirrustusvihkossa.

Koulusta löytyy kyllä muitakin tällaisia erilaisia nuoria, mutta edes he eivät tunnu haluavan tutustua muhun kunnolla.

Hyvin usein kun menen istumaan johonkin sohvalle ja siinä lähellä olisi paljon tilaa muille ihmisille toivon että joku niistä lukuisista hyvän päivän tutuista tulisi luokseni istumaan, mutta näin ei juuri ikinä käy. Näen heidät kulkemassa keskenään omissa porukoissaan, enkä tohdi edes moikata.

Tunnin jälkeen, vaikka olisin tunnilla puhunut ihmisille niin yleensä nämä jatkavat matkaansa ja jättävät jälkeen jos en itse pysyttele kannoilla ja kysy esim että mitä heillä on seuraavana. On kuitenkin selkeää ettei mua erityisesti kaivata seuraan missään tilanteessa, koska kun lakkaan puhumasta niin yleensä kukaan muu ei yritä edes yllä pitää keskustelua.

En mä ketään syytä. Kaikilla on jo omat juttunsa ja kaverinsa, eivätkä ne kaipaa uusia kavereita, mutta.. Olisi se kiva että olisi edes muutama ihminen joita nähdä koulun ulkopuolella.

Tämän takia olen erittäin iloinen kun joka toinen viikko järjestetään sateenkarinuorten ryhmä, jossa saan edes hetken viettää aikaa mukavien ihmisten seurassa. Surullista siinäkin on ettei kukaan ryhmän ihmisistä, niin mukavia kuin he ovatkin, osoita mitään halua nähdä ryhmän ulkopuolella. Yritän kuitenkin olla ajattelematta asiaa ja vaan nautin siitä mitä saan.

Nyt kun miettii niin vihjailen todella paljon ihmisille siitä miten yksinäinen olen, mutta musta tuntuu ettei kukaan silti oikein ymmärrä sitä, koska en suoraan sano ja yritän silti vaikuttaa siltä että kaikki on ihan fine.

... Koska loppujen lopuksi kaikkihan on ihan fine. En mä tähän yksinäisyyteen kuole vaikka se jatkuisi läpi koko loppu aikani lukiossa, koska ei ole kyse siitä ettei mulla olisi ollenkaan kavereita. Enkä mä todellakaan enää aijo väkisin yrittää tuputtaa seuraani kellekään. En yritä väkisin olla ystävä jos en kelpaa. En enää.

Jos pitää myös ihan rehellinen olla niin tavallaan musta tuntuu ettei mulla ole edes oikeutta valittaa siitä että tunnen oloni yksinäiseksi. Sillekin on monta syytä, mutta varmaan senkään takia en kykene siitä ääneen oikein puhumaan, saati kunnolla edes myöntämään asiaa.

Mä vaan olen valitettavasti tällainen. Nyt kun miettii niin olen aina ollut.

Omalla tavallani helvetin avoin ihminen, jaan paljon menneisyyden kokemuksia ja niin edes päin, mutta.. En päästä oikein ketään lähelle nykyisyyttä ja tämän hetkisiä tuntemuksiani. Mä voin puhua ja puhua ja puhua ja puhua aivan helvetin paljon erittäin rankoistakin jutuista, mutta jos joku kysyy mitä kuuluu, on vaikea vastata kunnolla. Vähättelyä, pientä vihjailua ja takaisin kuoreen vetäytyminen jos joku yrittää udella liikaa.

Oikeastaan.. Viime viikonloppuna eräs kaverini, johon olen vasta nyt päässyt edes tutustumaan enemmän totesi että oli yllättynyt paljon katsellessani piirrustuksiani. Tämä henkilö analysoi paljon ihmisten persoonia ja se oli yhdessä kohdassa arvioinut mut aivan päin vastoin kuin sitten oli lopulta tajunnut asioiden oikeasti olevan. Se miten synkkiä juttuja mun päässä oikeasti liikkuu ei oikein näy ulos muuten kuin piirrustuksissani ja no.. Ehkä viillot ja arvet myös kertovat tarinoita, mutta kuitenkin. Tämä kuitenkin taas vahvisti sitä käsitystä että mä olen hyvä peittelemään todellisuutta, vaikken välttämättä edes tarkoittaisi sitä, joten onko mikään ihme että mun paha oloni on tullut ihmisille aikoinaan yllätyksenä?

Outoa tajuta näitä asioita samalla kun kirjoitan. Näin vain on kaikista helpoin purkaa ajatuksia ja tuntemuksia joita ei muuten meinaa saada aseteltua oikein mitenkään.

Ehkä tässä kuitenkin olisi taas tarpeeksi tällä erää. Pitäisi nukkuakin.

- Ran -

perjantai 24. helmikuuta 2017

Lääkkeitä lääkkeiden perään

Kävin tapaamassa psykiatria perjantaina, kutsutaan häntä nyt vaikka nimellä R, koska vaikuttaa että vaikken ehkä haluaisi niin hän tulee olemaan mukana hoidossani vielä jatkossakin ja on helpompi viitata henkilöön, jos on joku selvä nimimerkki.

R on ollut mukana hoidossani jo muutaman vuoden ajan ja tiesin siis jo etukäteen että hän määrää lääkkeitä aika herkästi. Hän on aika tunnettu siitä. Osasin siis jo varautua että uutta lääkettä olisi tulossa, mutta niitähän paukahtikin kolme(!). Eihän mun periaatteessa olisi ollut mikään pakko suostua näihin lääkkeisiin, mutta olen äidiltäni oppinut että kaikkea kannattaa kokeilla, joten suostuin totta kai.

Lääkkeitä ennestään oli jo;

Voxra 300 mg; 1 tab. 1 krt/päivässä
Ketipinor 100 mg; 1 tab. 1 krt/päivässä
Ketipinor 25 mg; 1-2 tab. 1-2 krt/päivässä (tarvittaessa)

Näistä lääkkeistä Ketipinorin pienempi annos jäi pois, mutta luultavasti alan omatoimisesti vähentää tuota 100 mg 25-50 mg, koska en koe tarvitsevani niin suurta määrää.

Uudet lääkkeet;

Brintellix 5 mg; 1 tab. 1 krt/päivässä
Rivatril 0,5 mg; 1-2 tab. 1-2 krt/päivässä (tarvittaessa)
Propral 40 mg; 0,5-1 tab. 1-2 krt/päivässä (tarvittaessa)

Kieltämättä vähän jännittää, ahdistaa ja hermostuttaa, mutta katsotaan nyt. Käyn hakemassa huomenna rahojen tullessa lääkkeet ja aloitan Brintellixin, vaikka ehkä se olisikin ollut parempi aloittaa viikon alusta. Annan Brintellixille mahdollisuuden ja syön muutaman kuukauden, mutta jos vastetta ei ala tulla niin jätän pois. Rahan kanssa on muutenkin aina säätämistä niin en halua tuhlata rahoja turhaan lääkkeisiin jos ne ei edes toimi.

Nyt on hiihtoloma ja yritän olla stressaamatta, mutta en voi sille mitään että stressaan siitä huolimatta. Kaikki stressaa. Mä olen vain yksi iso pallo stressiä ja siitä seuraavaa ahdistusta.

Ran.

torstai 2. helmikuuta 2017

GAD?

Mä olen alkanut epäillä voisiko mulla olla GAD (generalized anxiety disorder) eli yleistynyt ahdistuneisuushäiriö tai jotain vastaavaa.

Olen lukenut oireista aika paljon ja löydän itseni useasta. Epäilystä vahvistaa vahvat fyysiset oireet joille ei löydy minkään näköistä järkeen käypää selitystä ja niitä on ollut tässä jo aika pitkään.

Pelkään ahdistusta tai sitä miten vahvaa se on ja tavallaan lukitsen sen pois, mutta samalla lukitsen pois myös niitä tärkeitä asioita joita oikeasti pitäisi kyetä suorittamaan ja jos vähänkään annan "löysiä" niin ahdistus suunnilleen lyö vasten kasvoja ja alan käydä kamalan laaja-alaisesti asioita läpi ja niitä kaikista paskimpia vaihtoehtoja ja pelkään että ne tulevat toteen niin paljon että itkettää.

Suurimpia huolen/ahdistuksen aiheita on koulu, raha, asuminen, paino ja se että Zetalle sattuu jotain pahaa tai että mä menetän sen.

Kaikista eniten perseestähän tässä on se että kun huolehdin/stressaan/ahdistun asioista niin paljon en kykene sitten tekemään mitään mikä estäisi näitä asioita tapahtumasta tai sen eteen ettei ne asiat mitä pelkään kävisi toteen eli esim; keskittymään kouluun kunnolla että saisin tehtyä kaikki hommat mitä pitää.

En osaa sanoa liittyykö tämä asiaan millään tavalla, mutta mulle tulee hyvin useasti aina sellainen olo että täällä mun kotona olisi joku mun kanssa ja vieläpä mun takana, vaikka tavallaan myös tiedostan ettei siellä ketään ole. On se silti aivan helvetin pelottavaa ja sydän hakkaa aina tuhatta ja sataa ja on pakko katsella ympärille ihan vaan varmuuden vuoksi. Toinen juttu on myös se että musta tuntuu siltä hyvin usein että joku tulee tänne mun kotiin, niin kuin ihan tuosta vaan. Ei mitään hajua miten se saisi oven auki tai mitään, mutta että jotenkin joku vain pääsisi tänne ja tulisi tekemään mulle jotain pahaa.

Ajattelin ottaa tämän epäilykseni puheeksi J.n kanssa kun seuraavan kerran ensi viikolla on aika ja varmaan kunhan jossain vaiheessa tässä keväällä on psykiatrin kanssa taas tapaaminen niin mainitsen asiasta sielläkin. Olisi nimittäin kiva saada jotain selitystä kaikille näille oireille, kun ei nämä musta mihinkään normaalin ahdistuksen etc lokeroon enää mene.