Järki ja tunteet ei sovi yhteen

Jotenkin mä alan pikkuhiljaa katumaan sitä että olen kertonut tästä blogista niin helposti esimerkiksi mun hoidossa mukana oleville ihmisille. Tiedän kyllä ettei kukaan tuomitse mua, mutta olen aina ollut enemmän tunteideni kuin järkeni orja. Tuntuu ettei mua oteta tosissaan tai että tuntemuksiani jotenkin vähäteltäisiin, vaikka varmasti se asia ei ole niin. On kamalan ristiriitaista, kun ymmärtää faktat järjellä, muttei pysty tunteellisesti sisäistämään niitä.

Kiinnitän siihen aika paljon huomiota nykyään. Kuinka tiedostan asioiden todellisen laidan, mutta tunnen jotain aivan muuta. Yhdistän nykyisiä kokemuksiani, sellaisiin epämiellyttäviin vanhoihin asioihin tai epävarmuuksiini etc, vaikkeivat ne välttämättä liittyisi varsinaisesti mitenkään toisiinsa.

Esimerkiksi. Olin taas kerran, vaikka äiti on useasti kieltänyt, käyttänyt sen kenkiä, koska jalkani jäätyivät kovalla pakkasella omissa kengissäni. Meinasin laittaa ne jalkaani, kun olimme lähdössä kauppaan, mutta äiti huomasi sen ja sanoi että se aikoo laittaa ne kengät. Sen jälkeen alkoi kamala saarnaaminen siitä etten saa käyttää sen kenkiä, koska ne muuten alkaa muotoutua mun jalan mukaan ja sitten sen on hankala kävellä niillä. Se sanoi että periaatteessa kukaan ei saisi käyttää toisen kenkiä juuri tuosta syystä, mutta mä en enää kuullut sitä, tai kuulin, mutta se tuntui vain valheelta ja keskityin vain nielemään kyyneleitäni.

Mun päässä risteili vain ajatukset siitä, että mun jalat on huonot, vääränlaiset, aivan kamalat. Tiedostan että äiti puhui vain järkeä, eikä se liittynyt millään tavalla siihen että mun jalat olisi jotenkin huonot, mutta siltä se musta tuntui tai tuntuu aina, kun vastaavanlainen tilanne on.

Mun jalat on aina olleet varsin herkkä paikka mulle, koska on totta että niissä on vikaa. Mä olen pienestä pitäen saanut tapella niiden kanssa, koska mun akillesjänteet on liian kireät. Jos joku ei tiedä niin se on siinä nilkan takana oleva jänne. Eli mun jalkani ei taivu yhtä paljon kuin kaikkien muiden. En mä ole ihan varma johtuuko se vain siitä, mutta mä myös kävelin lapsena "varvastaen" eli päkiä-kanta, enkä kanta-päkiä, vaikka se normaalisti niin menee. Olen myös aina kävellyt samalla tavalla kuin "pingviini", eli jalkaterät levällään ja kuten äiti sanoo "lintassa" eli paino kohdistuu enemmän sisä-, kuin ulkosyrjälle. Mua on kiusattu mun jalkojeni takia ja koska pohkeeni ovat tavallista isommat ne ovat olleet suuren huomion kohteena ja mä olen aina kokenut sen kamalan nöyryyttävänä. Jouduin lapsena käymään lääkärissä säännöllisin väliajoin jalkojeni takia, eikä se koskaan ollut mitään mukavaa puuhaa. Isäni on huomautellut mulle myös paljon jaloistani elämäni aikana ja kerran se mittasi pohkeitteni ympäryksen, kun äitipuoleni ja vaarini olivat paikalla. Ei saata kuulostaa kovin pahalta, mutta mulle se oli painajainen. Mä tunsin itseni niin nöyryytetyksi ja ahdistuneeksi, varisinkin kun mulla, joka olin silloin ehkä 13-14 oli/on suuremmat pohkeet kuin mun omalla isälläni, joka on sentään yli 180 cm pitkä ja todella roteva mies. En mä koskaan valinnut sitä että mun jalat on tällaiset ja halusin vain että ihmiset lopettaisi niiden takia hössöttämisen.

Näiden erinäisten seikkojen takia olen todella herkkä ja aina nykyäänkin, vaikka enää harvoin saan kuulla jaloistani mitään, niin heti jos tulee jotain edes vähän siihen viittaavaa musta tuntuu aivan kamalalle. Ymmärrän faktat, mutta silti kaikki ne negatiiviset tunteet joita olen elämäni aikana kokenut jalkojeni takia vain vyöryvät ylitseni.

Tällaisia tilanteita tulee mulle vastaan paljon. Jokin aivan viaton asia, kukaan ei tarkoita mitään pahaa, puhuu vaan järkeä ja mä ymmärrän sen, mutta jos se liittyy johonkin sellaiseen asiaan, mikä on mulle vähänkään arka niin tunteet menee sekaisin heti ja meinaa itku tulla automaattisesti. Se on aivan helvetin rasittavaa.

En tiedä onko tämä aivan normaalia, mutta mulle se on aina ollut.

xoxo Ran

Idiotismia parhaimmillaan.

Koko tämä kolmas jakso koulussa on mennyt suurimmaksi osaksi aivan päin seinää, ainakin kaikkien sellaisten aineiden kannalta joilla oikeasti olisi väliä. Englannin neljännen kurssin suoritan ensi jaksossa itsenäisenä, koska haluan siitä vähän pareman numeron kuin vitosen. Uskontoon ja psykologiian yritän nyt näin viime tipassa lukea. Panostan varmaan enemmän kuitenkin psykologiaan.

Suurimmaksi osaksi koko tämä perseelleen meneminen johtuu mun aivan päin helvettiä olevasta unirytmistä. Mua hävettää niin paljon, etten ole edes uskaltanut puhua koko aiheesta. Mulla on pitkään jo ollut ongelmia nukkumisen kanssa, en saa kunnolla unta (siksi ketipinor), mutta viime aikoina olen jättänyt iltalääkkeen ottamatta ja jopa sitten kun mua oikeasti on alkanut väsyttää joskus kahdentoista tai yhden jälkeen niin pitänyt itseäni tahallaan hereillä pitkään, eikä tälle ole mitään helvetin järkevää syytä. Vähemmästäkin alkaa tuntemaan itsensä aivan idiootiksi. Pohdin tuossa että yrinkö mä ehkä jotenkin alitajuntaisesti rakaista itseäni jotenkin, kun tiedän että valvominen ei ole hyvä juttu ja se vetää koko seuraavan koulupäivän päin persettä? Oli miten oli mä tiedostan kyllä ongelmani ja olen nyt oikeasti ruennut korjaamaan asiaa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai? Olen siis alkanut taas ottamaan iltalääkkeen kuten kuuluukin ja toivon että sen avulla saisin unirytmini kääntymään oikein päin. Mä en oikeasti halua että mun lukion käynti kusee aivan täydellisesti.

Jos joku tarvitsee lisänäyttöä mun idiotismista niin mietitäänpäs hetki.. Koska mä muutenkin tunnen itseni maailman läskeimmäksi ja ällöttävimmäksi ihmiseksi ikinä, niin mä tietoisesti usein kieltäydyn pukemasta tarpeeksi vaatetta päälleni, vaikka olisikin vajaa -30 astetta pakkasta, koska mä tunnen oloni vielä läskimmäksi, kun mulla on paksu talvivaatetus päällä ja mieluummin palellun kuin että haluaisin mennä niin ihmisten ilmoille. Kovinkaan moni ihminen ei varmaan ymmärrä tätä ja pitää mua aivan helvetin typeränä (mitä tavallaan olenkin), mutta tähän vaan on tultu. Tänään tein tosin kyllä poikkeuksen ja pitkän pohdinnan jälkeen laitoin yhden paksun hupparin päälle, vaikka tunsin oloni aivan kamalaksi se päällä, kuitenkaan varmaan ensimmäisen kerran tänä talvena mulla ei ollut kylmä.

En mä haluaisi edes julkaista tätä tekstiä, mutta tavallaan tarvitsen vaan saada kaiken tämän ulos. Hävettää.

Ran

Tässä ja Nyt.

Kuten kaikki varmaan huomaa, niin lähes kaikki mun blogitekstit on kadonneet. Niitä on enää vain kolme jäljellä ja kun julkaisen tämän postauksen niin sitten neljä. Jos totta puhutaan niin alkuperäisesti mä halusin palauttaa kaikki mun muut postaukset luonnoksiksi paitsi tuota tätä edeltävää, mutta sitten päädyinkin säilyttämään nuo tämän vuoden puolella kirjoitetut. Kaikki vanhat postaukset on siis tallessa, mutta vaan luonnoksina. Jotenkin nuo kolme (ja varsinkin tuo viimeisin) summaa niin hyvin yhteen tilanteeni nykyään että halusin vain päästä eroon niistä vanhoista postauksista, keskittyä nykyhetkeen jos niin voi sanoa.

Tuntuu jotenkin jännältä ajatella että aloitin tämän blogin vuonna 2014 ja nyt on jo 2016. Wow. Tavallaan olen ylpeä itsestäni että olen saanut pidettyä tämän blogin pystyssä jo näin pitkään, enkä ole mennyt poistamaan tätä kuten hyvin montaa edellistä blogiani. Hienoa myös huomata että jotkut ihmiset yhä seuraa tätä. Lol.

väärät valinnat pohjalle mut pudottaa vaikeit aikoi ja haluisin ne unohtaa mut ne seuraa vierellä ja muistuttaa ettei mun pidä koskaan luovuttaa

xoxo Ran

This is it. My opinion.

Tosi asia on että mä olen sairas; masentunut ja itsetuhoinen;  viallinen.

Mä en ole kuitenkaan tarpeeksi sairas. Kuulostaa todella väärältä, enkä sano että jotenkin haluaisin voida huonommin. On vain kyse siitä miten ihmiset mun ympärillä suhtautuu/suhtautuivat/ovat suhtautuneet tai ennemminkin miten hoitavat tahot "ammattilaiset" ja mun sukulaiset suhtautuu/suhtautuivat/ovat suhtautuneet, kavereiden kanssa on harvoin ongelmia asian saralta.

Mä olen niin monta kertaa elämässäni saanut huomata etten ole tarpeeksi sairas/huonossa kunnossa että mulle olisi tarjottu sellaista apua mikä oikeasti olisi hyödyttänytkin kunnolla. Ollaan puhuttu vaikka mistä, mutta mitään ei tapahdu, eikä tule tapahtumaan. Tavallaan olen tyytyväinen, eipähän elämä sekoitu enempää, mutta se on kuitenkin jäänyt hampaan koloon. Tunnen itseni säälittäväksi.

Nyt olen kuitenkin siinä tilassa etten jaksa uskoa enää että mikään tulee mua tältä masennukselta pelastamaan. Tämä on jo sulautunut osaksi mun elämää, eikä siinä mitään mä osaan kyllä elää tämän kanssa, enhän mä ikinä ole varsinaisesti halunnut kuolla, mutta kuitenkaan en voi olla miettimättä että mitä jos silloin olisi tapahtunut sitä ja tuolloin tätä.. Mitä jos..?

MUTTA

Samalla olen myös nyt sitä mieltä että nyt en edes tarvitse mitään tämän ihmeellisempää apua. Terapia. Lääkitys. Tukihenkilö.

Näin on ihan hyvä. Jaksan käydä koulussa (poissaoloja on paljon, mutta mitään ylitse pääsemätöntä ei ole). Pystyn nauttimaan ystävieni seurasta, vaikka se vaihtelee hyvin paljon miten vahvasti nautin siitä (joskus nauran mukana niin että koskee ja toisinaan en kykene reagoimaan kunnolla siihen mitä tapahtuu, mutta seura on mukavaa). Kotona ei ole koskaan ollut niin suuria ongelmia perheen kanssa etten selviäisi ja nyt on ihmeellisen pitkään ollut jo suhteellinen rauhallista.

P tai E eivät ole mitenkään huonoja työssään mä olen vaan mennyt pilalle, enkä jaksa enää välittää. En yhtään. En halua parantua, koska ei ole motivaatiota siihen. Mitä järkeä siinä on, kun pystyn elämään näinkin?

Koko tää näin ajattelu saa mut välillä miettimään onko mulla edes mitään ongelmia, mutta sitten tajuan että ei ole normaalia vihata itseään näin paljon, ei ole normaalia kokea vaikeaa ahdistusta niin usein, ei ole normaalia viillellä itseään, ei ole normaalia tuntea tuntea näin vai pitäisikö sanoa olla tuntematta (jotenkin olen huomannut että masennus on alkanut ilmenemään erittäin vahvasti tunnottomuutena) eli pakko mussa on siis olla jotain vikaa, vai mitä?

Pitäisi vain antaa menneiden olla ja unohtaa jossittelu. Ei se mua mitään auta. Elämä jatkuu oli se sitten miten hankalaa tahansa.

xoxo Ran

Pintaa vain

Kaikki tuntuu olevan sitä mieltä että mulla menee paremmin ja jollain tasolla mä ehkä itsekin ajattelen niin. Samalla mä kuitenkin vaan mietin että jos mä oikeasti olisin parantumassa niin eikö mun pitäisi haluta sitä ja haluta lopettaa viiltely? Mua ahdistaa paljon enemmän kuin ennen ja se että ahdistaa enemmän kuin ennen ahdistaa (onko tässä mitään järkeä?) vielä vähän lisää.

Mun perus olo on sellainen parempi nykyään kuin mitä se oli aikaisemmin tai niin mä ainakin kokisin sen, mutta sitten taas mun mieliala tuntuu vaihtelevan sen takia enemmän, että kun mä sitten romahdan siihen pahaan oloon niin se tuntuu jyräävän alleen. Kaiken lisäksi mä romahdan siihen pahaan oloon kamalan helposti. Ei tarvita kuin yksi pikkuruinen asia ja kaikki romahtaa. Mutta ehkä sen takia kun se perus olo on sellainen parempi niin ihmiset ajatteleekin että mulla menee paremmin ja kun ne ajattelee niin niin mä en saa sanoja suustani.

Jotenkin.. Kun multa kysytään että miten mä voin niin mä menen ihan lukkoon. En mä uskalla oikein vastata kunnolla, koska pelkään että se vastaus ei oo hyvä. Silloin varsinkin ahdistaa jos kysyjä on aikuinen esimerkiksi S, se sossu. Kun se kysyi multa sitä ja sitten selitti jotain siitä miten E.n mukaan mä voin paremmin niin se veti mun vielä enemmän solmuun. Mä oon aina ollut sellainen etten osaa sanoa aikuisille kunnolla vastaan niin kun kerran ihmiset on määritelleet että mulla menee paremmin niin mä vaan annan niiden uskoa niin, kun en kykene sanomaan mitään muuta.. Tuntuu vaan että vaikka mulla on kuinka paljon aikuisia mun ympärillä joiden pitäisi olla tukemassa mua niin yksikään niistä (paitsi ehkä P) ei kuuntele mua. Tuntuu että ne kaikki vaan ahdistaa mut nurkkaan ja ilman kysymättä multa, vain tarkkailemalla sitä miltä mä näytän päälle päin, vetää omat johtopäätökset siitä mikä mun tila on.

Turhauttaa.
En tiedä mitä tehdä.

Btw, en oo kyllä puhunut tästä vielä kovinkaan monelle, mutta olen alkanut ajattelemaan omaa asuntoa kunhan täytän 18. Mun lukio loppuu vasta vuonna 2018 ja mä täytän tänä vuonna niin mä kerkeäisin hyvin asumaan sen loppuajan omillani ja oikeasti vähän totutella siihen millaista on asua yksin. Pelottaa vain ajatus lähteä johonkin kauas missä ei oo yhtään sukulaisia ilman minkään sortin kokemusta (mutta mä haluan johonkin kauemmas).  Olisiko se ihan pöljä ajatus? Ei mun mielestä.

xoxo Ran

2016

Taas on kulunut hetki että olisin kirjoitellut mitään. Halua on kyllä ollut kirjoittaa, mutta en ole saanut aikaiseksi.

Joten.. Uusi vuosi, uusi minä? Ei. Mä en ala edes ajattelemaan sellaista paskaa, koska sellaiset jutut ei ikinä kuitenkaan toteudu. Positiivinen asenne mulla vai mitä?

Vietin uuden vuoden mun ystävien kanssa. Oli mukavaa. Kiitos kaikille. Mä olin oikeastaan todella ahdistunut ennen niitä 'bileitä', koska sinne osallistui eräs mun koulukaveri jonka kanssa mä en ollut koskaan aikaisemmin viettänyt vapaa-aikaa. Ei siinä muuten mitään, mutta mä olin tai olen ollut aina kamalan epävarma siitä että mitä se ajattelee musta tai että se ei jotenkaan pitäisi musta ja nyt sitten kun mä tiesin että se tulisi näkemään mun arvet enkä osannut kuvitella reaktiota. Kaikki meni kuitenkin hyvin ilman minkäänlaisia ongelmia. Meillä oli oikeastaan sellainen pitkä ja "syvällinen" keskustelu yhdessä vaiheessa ja mä olen siitä todella kiitollinen. Haluaisin sanoa kyseiselle ihmiselle jotain kiitollisuudestani, mutta en ole löytänyt tarpeeksi rohkeutta tehdä niin.

Muuten..

Tein tänään aika rajun päätöksen. Mun lempibändilläni on 10.6 keikka Helsingissä ja mä kuollakseni haluan mennä katsomaan, joten päätin että mun on saatava paino alle 100 kg ennen sitä tai rangaistuksena mä en saa mennä sinne. Mulle on puhuttu niin usein tavoitteiden asettamisesta ja motivaatiosta, joten kokeillaan nyt sitten perkele. Tässä on mun tavoite ja motivaation antaja. Mun on pakko onnistua. Ei vain sen takia että pääsisin näkemään bändin vaan myös sen takia että mieluummin tapan itseni kuin elän koko ikäni tällaisena ällöttävänä läskinä. On siis onnistuttava pudottamaan n. 5 kuukaudessa 25-30 kiloa.

Toivottakaa onnea.

Yritän päivitellä tänne nyt vähän aktiivisemmin. Lupaan sen.