Valehdellen kaunis

Pituus: 167,5 kg
Lähtöpaino: 128 kg 
BMI 45.62 

Paino nyt: 122 kg
BMI 43.48

3,5 kuukaudessa mä olen onnistunut pudottamaan 6 kiloa. Se on aivan liian vähän, aivan liian hidasta, mutta silti se paino on pudonnut. Pelottava tosi asia on kuitenkin, että BMI.n mukaan mä olen edelleen 51,9 kiloa ylipainoinen. Älyättekö te? Mä olen vittu yli 50 kiloa liian painava. Mikä helvetti mussa oikein on vikana, että mä olen antanut tän tilanteen karata näin pahasti käsistä?!

Valitettavasti, vaikka mä olen todella onnellinen siitä että paino on pudonnut se ei tunnu, eikä näy yhtään missään. Ei yhtään missään. Mä tunnen itseni ihan yhtä ällöttäväksi kuin 6 kiloa sitten.

Nyt on 27.2.2016 eli mulla on 104 päivää eli n. 3,5 kuukautta aikaa pudottaa 22 kiloa ennen 10.6.2016. Jos tahti jatkuu näin hitaana mä tulen epäonnistumaan surkeasti, joten mun on pakko, PAKKO, alkaa saamaan tähän painon pudotukseen vauhtia.

Periaatteessa se tarkoittaisi silloin 6,3 kiloa/kuukausi. Aika rankka tavoite en mene kieltämään, mutta mä haluan uskoa että pystyn siihen. Mun on pakko pystyä siihen.

Sain onneksi vihdoin käytyä lunastamassa uintikortin itselleni puoleksi vuodeksi, jonka sossut mulle myönsi kyllä jo aika päivää sitten. Se on nyt siis voimassa elokuun loppuun asti jos en oo ihan väärin laskenut.

Alan siis käymään uimassa min. 2 kertaa viikossa ja pakko alkaa pitämään vielä enemmän kuria ja kontrollia sen suhteen mitä tulee syötyä. On pieni pelko, että nyt kun wanhat ovat ohi paino alkaisi tulemaan takaisin, mutten voi antaa sen tapahtua.

Kyllä mä pystyn tähän.
Mun on pakko.

My whole world is the pain inside me

The best I can do is just get through the day

When life before is only a memory

I'll wonder why God lets me walk through this place

And though I can't understand why this happened

I know that I will when I look back someday

And see how you've brought beauty from ashes

And made me as gold purified through these flames

Ran.

Silmät ei pysy auki..

Joskus on ok olla olematta ok ja taas kerran mä oon kaikkea muuta kuin ok.

On ollut muutenkin taas jotenkin masentuneenpi olo jonkun aikaa. Kaikki tuntuu paljon harmaammalta, eikä mikään jaksa kiinnostaa ja tunteet on latteampia.

En ees tiiä mitä sanoa tästä päivästä. Kävin iskän luona ja kuten aina, vaikka mulla oli mukavaa siellä, sillä oli vain negatiivinen vaikutus. Itkin siis taas yksin ollessani.

Ketipinor alkaa jo vaikuttaa, joten ajatukset takkuilee, eikä tästä kirjoittamisesta meinaa tulla mitään, joten tää jää vähän lyhyeksi.

Halu viiltää on suuri.

Ran

Is food more important than happiness in life?

On vähän huono omatunto, kun mä en oo kirjoittanut nyt taas johonkin aikaan. Ei vaan oo ollut motivaatiota, vaikka monesti olenkin sitä ajatellut että haluaisin kirjoittaa.

Tässä on nyt vähän kaikenlaista, vaikka sitten toisaalta taas ei ole. Nyt lähden viikonlopuksi Tahkolle erään ystäväni kanssa (ensimmäinen kerta ikinä). Olen kyllä ihan suhteellisen odottavaisella päällä, mutta samalla epävarma ja ahdistaa. Ensi viikolla on wanhojen tanssit perjantaina. Niitä voin sanoa odottavani jopa innolla. Ne jatkot vaan huolettaa tai jotenkin epäilyttää. Parin viikon päästä on sitten S.n tapaaminen. Täytän tänä vuonna 18, joten suhteeni lastensuojeluun alkaa olla ohitse. Olen alkanut miettiä kotoa pois muuttamista ja ajattelin että S.lle kertominen olisi todella hyvä idea jos se osaisi antaa jotain neuvoja tai jotain. Luultavasti tukihenkilö toiminta E.n kanssa loppuu maaliskuussa (ja nyt näemme joka toinen viikko, en muista olenko sanonut näistä asioista aikaisemmin).

Tällä viikolla oli itse asiassa E.n tapaaminen. Se mulle aikaisemmin puhui sellaisesta vertaistukiryhmästä, joka on avoin kaikille joilla on ongelmia syömisen kanssa. Se on vain täysi-ikäisille, mutta koska olen 17 niin poikkeus oli hyväksyttävä. Keskiviikkona tuli siis käytyä ensimmäistä kertaa siellä ja vaikka ahdistaakin se fakta että mä olen se kaikista läskein siellä, niin muuten mulla oli hyvä olla. Musta tuntuu niin usein ettei kukaan ota mun syömisongelmia tosissaan ja siellä sellaista oloa ei ollut. Ohjaajat sanoi nimenomaan että jokainen tuntee itsensä parhaiten, eikä saisi vähätellä tai kyseenalaistaa toisia tai näiden tunteita. Pelkäsin että olisin ainoa, jonka 'pääongelma' on ahmiminen ilman oksentamista, mutta onneksi olin väärässä. Se jotenkin helpotti vähän oloa. E kehui mua siitä miten hyvin uskalsin puhua ja tavallaan olen myös itsekin tyytyväinen siihen, kun se puhuminen oli oikeasti vaikeaa. Kurkkua kuristi ja tuntui että sanat piti pakottamalla pakottaa ulos. Toisaalta vähän harmittaa ettei ryhmä ole kuin jokatoinen viikko, mutta sekin on niin pajon parempi kuin ei mitään. Oli ihana tuntea että nämä ihmiset ymmärtää mistä mä puhun.

Pää on täyttynyt ajatuksista jotka kieltää syömästä ja käskee näännyttämään itseään. Vihaan olla tällainen, enkä tarkoita nyt vaan sitä että olen läski ja ällöttävä vaan sitä että vihaan sitä miten syön... Miksi olen aina syönyt paljon? Miksi musta tuli tällainen ettei liikunta oikein tunnu nappaavan? Miksi mun syömiskäyttäytyminen on häiriintynyt ajan saatossa? Saisin kirjoitettua todella pitkän postauksen kun alkaisin miettiä vastauksia näihin kysymyksiin ja ehkä joku päivä teenkin niin, mutta nyt olen aivan liian väsynyt ja tabletilla on
ärsyttävä kirjoittaa.

Musta vaan tuntuu siltä etten kykene syömään viikonloppuna normaalisti siellä Tahkolla ilman ahdistusta, koska tämä mun ystävä on kamalan laiha. Mä tiedän ettei se tuomitse mua millään tavalla ja on monesti kannustanut mua ja kaikkee, kun oon itkenyt että vihaan itseäni, mutten voi sille mitään. Oli sitten millaisia syömisongelmia tahansa niin ne vaikuttaa kaikkeen. Ihan kaikkeen.