Stitches

Mulle on sanottu että tarvitsisin tikkejä, enkä oikein tiedä mitä ajatella asiasta.

Sen verran osaan itse arvioida ettei tikkejä tulisi kuin 2 - 3, eikä se ole niin paljon, joten eikö se ole sama jos ei niitä ole? Olisi eri asia jos osuisin johonkin suoneen kunnolla, mutta kun en ole koskaan osunut. Kyllä sen aina huomaan jos osun johonkin pieneen tai vähän, mutta se ei ole niin paha.

Muistan miten näin rasvakudoksen ensi kertaa viime talvena. Se oli aika järkyttävää, säikähdin vähän, mutta nyt en enää. Siitä on tullut normaali asia, vaikka tiedän kyllä ettei sen todellakaan pitäisi olla niin.

Haluaisin puhua Zetan kanssa tästä asiasta, mutta mä pelkään. Ennen kerroin sille aina lähes heti kun olin viiltänyt ja näytin mitä olin tehnyt, mutta nykyään en enää sano, enkä näytä mitään, en uskalla. Zeta huomaa kun me nähdään, koska en kuitenkaan peittele mitään, mutta tiedän sen kyllä lähes aina arvanneen minä päivänä olen viiltänyt. Se tuntee mut jo niin hyvin, mutta ei sano mitään. Joskus sen puheista kuitenkin huomaa miten se tietää mun viiltäneen ja siitä tuntuu pahalta ettei se voinut estää sitä tapahtumasta, koska ei voinut olla mun luona. Sellaisina hetkinä en oikein tiedä mitä mun pitäisi sanoa.

Välillä Zeta suutelee mun arpia kuin niissä itsetuhoisuutta romantisoivissa kuvissa, joissa poika suutele ilmeisesti tyttöystävänsä arpista käsivartta. Se ei osaa sanoa mitään, joten veikkaisin sen olevan sen tapa osoittaa myötätuntoa. Silloin mä yleensä otan sen kädestä kiinni, puristaen vähän ja kiehnään sitä vasten. Sanoja vaan ei tarvitse.

Ehkä myös vähän Zetan ja muiden sukulaisten takia olen tikkejä vastaan. En halua aiheuttaa lisää huolta, jos he huomaisivat tikkien jäljet ja jos hakisin tikit niin en mä voisi olla kertomatta äidille. Äidillä on oikeus tietää ja sitten se vain huolestuisi turhasta.

Fiiliksiä on siis monenlaisia, mutta yleinen ajatus on että vaikka tarvitsisin tikkejä niin ennen kuin tarve olisi oikeasti esim 7 - 10 tikkiä minimissään, niin en halua lähteä tikille. Tavallaan haluaisin uskotella itselleni etten koskaan tule tekemään niin isoja viiltoja, mutta koskaanhan ei voi tietää, kun enhän mä ikinä uskonut että mun viiltely menisi edes tähän pisteeseen missä se nyt on.

Ran.

Maybe I'm weak

11.1.2017 Keskiviikko

Koska asiat voisi olla huonomminkin ja niin monella onkin on mun siis pakko olla okei. Pakko pärjätä. Mä pärjään kyllä. Kaikki on ihan okei.

Tai niin mä ainakin haluaisin uskoa, mutta todellisuudessa mä en edes tiedä.

Joululoma loppui ja loman jälkeen kaikki on ollut rankkaa. Oon tosi uupunut ja masentunut, päivät menee sängyssä maatessa, koska en jaksa mitään muuta. Tänään jaksoin kyllä pestä pyykkiä ihme ja kumma, mutta aamupäivästä olikin vielä ihan siedettävä olo. Itkin kuitenkin koulussa, aloin vaan hajota ja rakoilla, mikä ei helpottanut oloa yhtään.

En mä tiedä pitäisikö mun huolestua mun ajatusten laadusta, kun yliannostukset ja viiltely on mielessä erittäin useasti. Muutamana iltana olen melkein vakavissasi jo harkinnut että jos ottaisi ihan muutaman pillerin extraa vaan niin saisi nukuttua kunnolla eikä tarvitsisi hetkeen stressata mistään. Ei kuitenkaan mitään itsemurhasuunnitelmia ole, sen vakuutan.

Stressi jyrää alleen heti jos vähänkään alan ajatella, joten sen takia varmaan yritän padota kaiken sisälleni ja lykätä asioita.

13.1.2017 Perjantai

Voin rehellisesti sanoa ettei mulla ole ollut näin huonoa viikkoa aikoihin. Zeta onneksi tulee mun luo viikonlopuksi niin olo varmaan helpottuu edes vähän hetkeksi tai jos ei helpotu niin ainakin on joku jota vasten itkeä.

Tänään oli käynti J.n luona varmaan neljän viikon tauon jälkeen. Ei tauosta ollut tarkoitus tulla ihan niin pitkä, mutta yksi käynti jäi välistä vuoden lopussa ja sitten sovittiin seuraava aika näin loman jälkeen. J on hyvä mies ja ottaa mut tosissaan. Kerroin sille miten huonosti mulla on tämä viikko mennyt ja se kysyi lähes heti että haluaisinko mä jotain lisäapua tai mitään. Sovittiin kuitenkin että katsotaan nyt vielä toistaiseksi ja seuraava aika on kahden viikon päästä, mutta lupasin soittaa tai mennä käymään jos jotain akuuttia tulee.

En oikein ymmärrä mistä se johtuu, mutta toisten ihmisten seurassa mä jotenkin yli jännityn tai että mun mieliala tekee niin. En vain pysty olemaan oma itseni, vaikka olo olisi kuinka huono tahansa muiden edessä on pakko yrittää näyttää edes jotenkin kunnossa olevalta ja heti kun jään yksi olo romahtaa täydellisesti.

En edes meinaa jaksaa huolehtia itsestäni. Eilen kävin suihkussa ensimmäistä kertaa tällä viikolla ja siihen että sain itseni tekemään ruokaa meni 2,5 tuntia, vaikka nälkä oli kova jo kun tulin kotiin koulusta. En vain kyennyt nousemaan sängystä. Nytkin mulla on nälkä, mutta nouseminen tuntuu ylivoimaiselta. Pitäisi myöskin järjestellä vähän paikkoja ennen kuin Zeta tulee, mutta en tiedä kykenenkö siihen. Onneksi Zeta ei tuomitse.

Mä toivon todella että ensi viikolla olisi jo parempi olo.

Ran.

Henkilövaaka

Vuosi 2016 on ohi ja 2017 alkoi rauhallisissa merkeissä porukoiden luona (olen ollut koko lomani täällä). Huomaan kuitenkin jo tavallaan odottavani että pääsisin kouluun ensi viikon maanantaina, takaisin arkeen, vaikka samalla pelkkä ajatus koulusta kauhistuttaa. Niin paljon asioita on tekemättä ja olen jäljessä. Pelottaa että petän tänäkin (koulu)vuonna kaikki ja ehkä kaikista eniten; petän itseni. Pitää kuitenkin nyt vaan yrittää saada kaikki asiat hoidettua ajantasalle, vaikka se kuinka ahdistaisi ja tuntuisi vaikealta.

Kuten aina yleensä ennenkin tässä joululomalla on tullut syötyä kamalasti suklaata ja muita herkkuja, mikä alkaa käydä päähän. En osaa sanoa tätä tunnetta ahdistukseksi, mutta hyvin epämiellyttävä se on silti ja paino on jatkuvasti mielessä.

Päätin siis että kun pääsen kotiin ostan itselleni henkilövaa'an ja vaikka mulla ei pitäisi olla niin silti huomaan asettaneeni itselleni tavoitepainon. Enää mun tavoite ei ole olla sairaalloisen laiha, vaan vielä Tässä tavoitteessakin olisin BMI.n mukaan ylipainoinen, mutta vähän pelkään silti että tämä tavoite alkaa käydä mun päähän liiaksi. Että häiriintyneet ajatukset ruokaa kohtaan alkaa nostaa päätään ihan liikaa. En kuitenkaan tiedä mitä tehdä asialle.

Pitäisi perääntyä vielä, kun on mahdollista, mutta samalla pää pistää vastaan ja pelkään liikaa lihovani takaisin sinne missä olin vuosi sitten ja vielä siitä yli. Suoraan sanottuna pelkään päätyväni samanlaiseksi mitä tätini on, joka on todella lihava ja koko suku puhuu siitä sen selän takana kaikkea paskaa.

Mä haluan laihtua, olla alle 100 kg ja pysyä siellä.

Yritän kuitenkin pitää edes jotenkin järken päässäni enkä antaa sairaiden ajatusten sumentaa, koska mä olen liian useastikin jo elämässäni todennut että itsensä näännyttäminen ei toimi ja johtaa vaan paskaan. Niin monta kertaa sitäkin tullut tehtyä.

Mä muistan itkeneeni hillittömästi jo ala-asteella sen takia, koska pelkäsin lihovani ja lihovani ja inhosin itseäni. Helvetin hyvä elämä ollut siis jo silloin.

Kaiken kauniin lisäksi haluan vaan viiltää aivan helvetisti, mutta pitäisi kestää vielä kaksi päivää. Voi hitto.

Tässä välissä on muutaman päivän tauko eli asiat on menneet eteenpäin ja uutta tullut ilmi.

Sain ostettua henkilövaa'an kuten suunnittelinkin ja paino oli tänä aamuna 115,7 kg eli olen lihonut vitusti liikaa (n. 7 kg). Ällöttää.

Otin käyttöön pienen vihkon johon kirjaan ylös kaiken mitä syön ja mahdollisesti yritän suunnitella etukäteen mitä syön. En tiedä auttaako, mutta kokeillaan.

En ole kamala kalorien laskemisen fani, mutta tältä päivältä, kun laskin niin kalorit oli n. 2080. Yritän vähentää kaloreita pikkuhiljaa jonnekin 1300 paikkeille.

Ensimmäinen "goal" olisi painon suhteen 110 kg ja sen jälkeen 99,9 kg.

Ran.