Stitches

Mulle on sanottu että tarvitsisin tikkejä, enkä oikein tiedä mitä ajatella asiasta.

Sen verran osaan itse arvioida ettei tikkejä tulisi kuin 2 - 3, eikä se ole niin paljon, joten eikö se ole sama jos ei niitä ole? Olisi eri asia jos osuisin johonkin suoneen kunnolla, mutta kun en ole koskaan osunut. Kyllä sen aina huomaan jos osun johonkin pieneen tai vähän, mutta se ei ole niin paha.

Muistan miten näin rasvakudoksen ensi kertaa viime talvena. Se oli aika järkyttävää, säikähdin vähän, mutta nyt en enää. Siitä on tullut normaali asia, vaikka tiedän kyllä ettei sen todellakaan pitäisi olla niin.

Haluaisin puhua Zetan kanssa tästä asiasta, mutta mä pelkään. Ennen kerroin sille aina lähes heti kun olin viiltänyt ja näytin mitä olin tehnyt, mutta nykyään en enää sano, enkä näytä mitään, en uskalla. Zeta huomaa kun me nähdään, koska en kuitenkaan peittele mitään, mutta tiedän sen kyllä lähes aina arvanneen minä päivänä olen viiltänyt. Se tuntee mut jo niin hyvin, mutta ei sano mitään. Joskus sen puheista kuitenkin huomaa miten se tietää mun viiltäneen ja siitä tuntuu pahalta ettei se voinut estää sitä tapahtumasta, koska ei voinut olla mun luona. Sellaisina hetkinä en oikein tiedä mitä mun pitäisi sanoa.

Välillä Zeta suutelee mun arpia kuin niissä itsetuhoisuutta romantisoivissa kuvissa, joissa poika suutele ilmeisesti tyttöystävänsä arpista käsivartta. Se ei osaa sanoa mitään, joten veikkaisin sen olevan sen tapa osoittaa myötätuntoa. Silloin mä yleensä otan sen kädestä kiinni, puristaen vähän ja kiehnään sitä vasten. Sanoja vaan ei tarvitse.

Ehkä myös vähän Zetan ja muiden sukulaisten takia olen tikkejä vastaan. En halua aiheuttaa lisää huolta, jos he huomaisivat tikkien jäljet ja jos hakisin tikit niin en mä voisi olla kertomatta äidille. Äidillä on oikeus tietää ja sitten se vain huolestuisi turhasta.

Fiiliksiä on siis monenlaisia, mutta yleinen ajatus on että vaikka tarvitsisin tikkejä niin ennen kuin tarve olisi oikeasti esim 7 - 10 tikkiä minimissään, niin en halua lähteä tikille. Tavallaan haluaisin uskotella itselleni etten koskaan tule tekemään niin isoja viiltoja, mutta koskaanhan ei voi tietää, kun enhän mä ikinä uskonut että mun viiltely menisi edes tähän pisteeseen missä se nyt on.

Ran.