Pages

torstai 28. tammikuuta 2016

Järki ja tunteet ei sovi yhteen

Jotenkin mä alan pikkuhiljaa katumaan sitä että olen kertonut tästä blogista niin helposti esimerkiksi mun hoidossa mukana oleville ihmisille. Tiedän kyllä ettei kukaan tuomitse mua, mutta olen aina ollut enemmän tunteideni kuin järkeni orja. Tuntuu ettei mua oteta tosissaan tai että tuntemuksiani jotenkin vähäteltäisiin, vaikka varmasti se asia ei ole niin. On kamalan ristiriitaista, kun ymmärtää faktat järjellä, muttei pysty tunteellisesti sisäistämään niitä.

Kiinnitän siihen aika paljon huomiota nykyään. Kuinka tiedostan asioiden todellisen laidan, mutta tunnen jotain aivan muuta. Yhdistän nykyisiä kokemuksiani, sellaisiin epämiellyttäviin vanhoihin asioihin tai epävarmuuksiini etc, vaikkeivat ne välttämättä liittyisi varsinaisesti mitenkään toisiinsa.

Esimerkiksi. Olin taas kerran, vaikka äiti on useasti kieltänyt, käyttänyt sen kenkiä, koska jalkani jäätyivät kovalla pakkasella omissa kengissäni. Meinasin laittaa ne jalkaani, kun olimme lähdössä kauppaan, mutta äiti huomasi sen ja sanoi että se aikoo laittaa ne kengät. Sen jälkeen alkoi kamala saarnaaminen siitä etten saa käyttää sen kenkiä, koska ne muuten alkaa muotoutua mun jalan mukaan ja sitten sen on hankala kävellä niillä. Se sanoi että periaatteessa kukaan ei saisi käyttää toisen kenkiä juuri tuosta syystä, mutta mä en enää kuullut sitä, tai kuulin, mutta se tuntui vain valheelta ja keskityin vain nielemään kyyneleitäni.

Mun päässä risteili vain ajatukset siitä, että mun jalat on huonot, vääränlaiset, aivan kamalat. Tiedostan että äiti puhui vain järkeä, eikä se liittynyt millään tavalla siihen että mun jalat olisi jotenkin huonot, mutta siltä se musta tuntui tai tuntuu aina, kun vastaavanlainen tilanne on.

Mun jalat on aina olleet varsin herkkä paikka mulle, koska on totta että niissä on vikaa. Mä olen pienestä pitäen saanut tapella niiden kanssa, koska mun akillesjänteet on liian kireät. Jos joku ei tiedä niin se on siinä nilkan takana oleva jänne. Eli mun jalkani ei taivu yhtä paljon kuin kaikkien muiden. En mä ole ihan varma johtuuko se vain siitä, mutta mä myös kävelin lapsena "varvastaen" eli päkiä-kanta, enkä kanta-päkiä, vaikka se normaalisti niin menee. Olen myös aina kävellyt samalla tavalla kuin "pingviini", eli jalkaterät levällään ja kuten äiti sanoo "lintassa" eli paino kohdistuu enemmän sisä-, kuin ulkosyrjälle. Mua on kiusattu mun jalkojeni takia ja koska pohkeeni ovat tavallista isommat ne ovat olleet suuren huomion kohteena ja mä olen aina kokenut sen kamalan nöyryyttävänä. Jouduin lapsena käymään lääkärissä säännöllisin väliajoin jalkojeni takia, eikä se koskaan ollut mitään mukavaa puuhaa. Isäni on huomautellut mulle myös paljon jaloistani elämäni aikana ja kerran se mittasi pohkeitteni ympäryksen, kun äitipuoleni ja vaarini olivat paikalla. Ei saata kuulostaa kovin pahalta, mutta mulle se oli painajainen. Mä tunsin itseni niin nöyryytetyksi ja ahdistuneeksi, varisinkin kun mulla, joka olin silloin ehkä 13-14 oli/on suuremmat pohkeet kuin mun omalla isälläni, joka on sentään yli 180 cm pitkä ja todella roteva mies. En mä koskaan valinnut sitä että mun jalat on tällaiset ja halusin vain että ihmiset lopettaisi niiden takia hössöttämisen.

Näiden erinäisten seikkojen takia olen todella herkkä ja aina nykyäänkin, vaikka enää harvoin saan kuulla jaloistani mitään, niin heti jos tulee jotain edes vähän siihen viittaavaa musta tuntuu aivan kamalalle. Ymmärrän faktat, mutta silti kaikki ne negatiiviset tunteet joita olen elämäni aikana kokenut jalkojeni takia vain vyöryvät ylitseni.

Tällaisia tilanteita tulee mulle vastaan paljon. Jokin aivan viaton asia, kukaan ei tarkoita mitään pahaa, puhuu vaan järkeä ja mä ymmärrän sen, mutta jos se liittyy johonkin sellaiseen asiaan, mikä on mulle vähänkään arka niin tunteet menee sekaisin heti ja meinaa itku tulla automaattisesti. Se on aivan helvetin rasittavaa.

En tiedä onko tämä aivan normaalia, mutta mulle se on aina ollut.

xoxo Ran


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sano ääneen mitä ajattelet