On vähän huono omatunto, kun mä en oo kirjoittanut nyt taas johonkin aikaan. Ei vaan oo ollut motivaatiota, vaikka monesti olenkin sitä ajatellut että haluaisin kirjoittaa.
Tässä on nyt vähän kaikenlaista, vaikka sitten toisaalta taas ei ole. Nyt lähden viikonlopuksi Tahkolle erään ystäväni kanssa (ensimmäinen kerta ikinä). Olen kyllä ihan suhteellisen odottavaisella päällä, mutta samalla epävarma ja ahdistaa. Ensi viikolla on wanhojen tanssit perjantaina. Niitä voin sanoa odottavani jopa innolla. Ne jatkot vaan huolettaa tai jotenkin epäilyttää. Parin viikon päästä on sitten S.n tapaaminen. Täytän tänä vuonna 18, joten suhteeni lastensuojeluun alkaa olla ohitse. Olen alkanut miettiä kotoa pois muuttamista ja ajattelin että S.lle kertominen olisi todella hyvä idea jos se osaisi antaa jotain neuvoja tai jotain. Luultavasti tukihenkilö toiminta E.n kanssa loppuu maaliskuussa (ja nyt näemme joka toinen viikko, en muista olenko sanonut näistä asioista aikaisemmin).
Tällä viikolla oli itse asiassa E.n tapaaminen. Se mulle aikaisemmin puhui sellaisesta vertaistukiryhmästä, joka on avoin kaikille joilla on ongelmia syömisen kanssa. Se on vain täysi-ikäisille, mutta koska olen 17 niin poikkeus oli hyväksyttävä. Keskiviikkona tuli siis käytyä ensimmäistä kertaa siellä ja vaikka ahdistaakin se fakta että mä olen se kaikista läskein siellä, niin muuten mulla oli hyvä olla. Musta tuntuu niin usein ettei kukaan ota mun syömisongelmia tosissaan ja siellä sellaista oloa ei ollut. Ohjaajat sanoi nimenomaan että jokainen tuntee itsensä parhaiten, eikä saisi vähätellä tai kyseenalaistaa toisia tai näiden tunteita. Pelkäsin että olisin ainoa, jonka 'pääongelma' on ahmiminen ilman oksentamista, mutta onneksi olin väärässä. Se jotenkin helpotti vähän oloa. E kehui mua siitä miten hyvin uskalsin puhua ja tavallaan olen myös itsekin tyytyväinen siihen, kun se puhuminen oli oikeasti vaikeaa. Kurkkua kuristi ja tuntui että sanat piti pakottamalla pakottaa ulos. Toisaalta vähän harmittaa ettei ryhmä ole kuin jokatoinen viikko, mutta sekin on niin pajon parempi kuin ei mitään. Oli ihana tuntea että nämä ihmiset ymmärtää mistä mä puhun.
Pää on täyttynyt ajatuksista jotka kieltää syömästä ja käskee näännyttämään itseään. Vihaan olla tällainen, enkä tarkoita nyt vaan sitä että olen läski ja ällöttävä vaan sitä että vihaan sitä miten syön... Miksi olen aina syönyt paljon? Miksi musta tuli tällainen ettei liikunta oikein tunnu nappaavan? Miksi mun syömiskäyttäytyminen on häiriintynyt ajan saatossa? Saisin kirjoitettua todella pitkän postauksen kun alkaisin miettiä vastauksia näihin kysymyksiin ja ehkä joku päivä teenkin niin, mutta nyt olen aivan liian väsynyt ja tabletilla on
ärsyttävä kirjoittaa.
Musta vaan tuntuu siltä etten kykene syömään viikonloppuna normaalisti siellä Tahkolla ilman ahdistusta, koska tämä mun ystävä on kamalan laiha. Mä tiedän ettei se tuomitse mua millään tavalla ja on monesti kannustanut mua ja kaikkee, kun oon itkenyt että vihaan itseäni, mutten voi sille mitään. Oli sitten millaisia syömisongelmia tahansa niin ne vaikuttaa kaikkeen. Ihan kaikkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano ääneen mitä ajattelet