Pintaa vain

Kaikki tuntuu olevan sitä mieltä että mulla menee paremmin ja jollain tasolla mä ehkä itsekin ajattelen niin. Samalla mä kuitenkin vaan mietin että jos mä oikeasti olisin parantumassa niin eikö mun pitäisi haluta sitä ja haluta lopettaa viiltely? Mua ahdistaa paljon enemmän kuin ennen ja se että ahdistaa enemmän kuin ennen ahdistaa (onko tässä mitään järkeä?) vielä vähän lisää.

Mun perus olo on sellainen parempi nykyään kuin mitä se oli aikaisemmin tai niin mä ainakin kokisin sen, mutta sitten taas mun mieliala tuntuu vaihtelevan sen takia enemmän, että kun mä sitten romahdan siihen pahaan oloon niin se tuntuu jyräävän alleen. Kaiken lisäksi mä romahdan siihen pahaan oloon kamalan helposti. Ei tarvita kuin yksi pikkuruinen asia ja kaikki romahtaa. Mutta ehkä sen takia kun se perus olo on sellainen parempi niin ihmiset ajatteleekin että mulla menee paremmin ja kun ne ajattelee niin niin mä en saa sanoja suustani.

Jotenkin.. Kun multa kysytään että miten mä voin niin mä menen ihan lukkoon. En mä uskalla oikein vastata kunnolla, koska pelkään että se vastaus ei oo hyvä. Silloin varsinkin ahdistaa jos kysyjä on aikuinen esimerkiksi S, se sossu. Kun se kysyi multa sitä ja sitten selitti jotain siitä miten E.n mukaan mä voin paremmin niin se veti mun vielä enemmän solmuun. Mä oon aina ollut sellainen etten osaa sanoa aikuisille kunnolla vastaan niin kun kerran ihmiset on määritelleet että mulla menee paremmin niin mä vaan annan niiden uskoa niin, kun en kykene sanomaan mitään muuta.. Tuntuu vaan että vaikka mulla on kuinka paljon aikuisia mun ympärillä joiden pitäisi olla tukemassa mua niin yksikään niistä (paitsi ehkä P) ei kuuntele mua. Tuntuu että ne kaikki vaan ahdistaa mut nurkkaan ja ilman kysymättä multa, vain tarkkailemalla sitä miltä mä näytän päälle päin, vetää omat johtopäätökset siitä mikä mun tila on.

Turhauttaa.
En tiedä mitä tehdä.

Btw, en oo kyllä puhunut tästä vielä kovinkaan monelle, mutta olen alkanut ajattelemaan omaa asuntoa kunhan täytän 18. Mun lukio loppuu vasta vuonna 2018 ja mä täytän tänä vuonna niin mä kerkeäisin hyvin asumaan sen loppuajan omillani ja oikeasti vähän totutella siihen millaista on asua yksin. Pelottaa vain ajatus lähteä johonkin kauas missä ei oo yhtään sukulaisia ilman minkään sortin kokemusta (mutta mä haluan johonkin kauemmas).  Olisiko se ihan pöljä ajatus? Ei mun mielestä.

xoxo Ran