This is it. My opinion.

Tosi asia on että mä olen sairas; masentunut ja itsetuhoinen;  viallinen.

Mä en ole kuitenkaan tarpeeksi sairas. Kuulostaa todella väärältä, enkä sano että jotenkin haluaisin voida huonommin. On vain kyse siitä miten ihmiset mun ympärillä suhtautuu/suhtautuivat/ovat suhtautuneet tai ennemminkin miten hoitavat tahot "ammattilaiset" ja mun sukulaiset suhtautuu/suhtautuivat/ovat suhtautuneet, kavereiden kanssa on harvoin ongelmia asian saralta.

Mä olen niin monta kertaa elämässäni saanut huomata etten ole tarpeeksi sairas/huonossa kunnossa että mulle olisi tarjottu sellaista apua mikä oikeasti olisi hyödyttänytkin kunnolla. Ollaan puhuttu vaikka mistä, mutta mitään ei tapahdu, eikä tule tapahtumaan. Tavallaan olen tyytyväinen, eipähän elämä sekoitu enempää, mutta se on kuitenkin jäänyt hampaan koloon. Tunnen itseni säälittäväksi.

Nyt olen kuitenkin siinä tilassa etten jaksa uskoa enää että mikään tulee mua tältä masennukselta pelastamaan. Tämä on jo sulautunut osaksi mun elämää, eikä siinä mitään mä osaan kyllä elää tämän kanssa, enhän mä ikinä ole varsinaisesti halunnut kuolla, mutta kuitenkaan en voi olla miettimättä että mitä jos silloin olisi tapahtunut sitä ja tuolloin tätä.. Mitä jos..?

MUTTA

Samalla olen myös nyt sitä mieltä että nyt en edes tarvitse mitään tämän ihmeellisempää apua. Terapia. Lääkitys. Tukihenkilö.

Näin on ihan hyvä. Jaksan käydä koulussa (poissaoloja on paljon, mutta mitään ylitse pääsemätöntä ei ole). Pystyn nauttimaan ystävieni seurasta, vaikka se vaihtelee hyvin paljon miten vahvasti nautin siitä (joskus nauran mukana niin että koskee ja toisinaan en kykene reagoimaan kunnolla siihen mitä tapahtuu, mutta seura on mukavaa). Kotona ei ole koskaan ollut niin suuria ongelmia perheen kanssa etten selviäisi ja nyt on ihmeellisen pitkään ollut jo suhteellinen rauhallista.

P tai E eivät ole mitenkään huonoja työssään mä olen vaan mennyt pilalle, enkä jaksa enää välittää. En yhtään. En halua parantua, koska ei ole motivaatiota siihen. Mitä järkeä siinä on, kun pystyn elämään näinkin?

Koko tää näin ajattelu saa mut välillä miettimään onko mulla edes mitään ongelmia, mutta sitten tajuan että ei ole normaalia vihata itseään näin paljon, ei ole normaalia kokea vaikeaa ahdistusta niin usein, ei ole normaalia viillellä itseään, ei ole normaalia tuntea tuntea näin vai pitäisikö sanoa olla tuntematta (jotenkin olen huomannut että masennus on alkanut ilmenemään erittäin vahvasti tunnottomuutena) eli pakko mussa on siis olla jotain vikaa, vai mitä?

Pitäisi vain antaa menneiden olla ja unohtaa jossittelu. Ei se mua mitään auta. Elämä jatkuu oli se sitten miten hankalaa tahansa.

xoxo Ran