Mitä en uskalla sanoa ääneen

Eräs ihminen instagramissa onnistui tajuamaan tekstistä, joka ei liittynyt aiheeseen mitenkään että mä olen yksinäinen ja kaipaisin ystävää/ystäviä, että mä tunnen etten kuulu joukkoon ja se oli musta aika yllättävää. Paistoiko se todella siitä tekstistä läpi, vaikken puhunut asiasta yhtään? Oikeastaan aika pelottavaa miten hyvin joku sen onnistui tajuamaan.

En ole missään vaiheessa katunut päätöstäni vaihtaa lukiota, vaikka kaverit jäivätkin entiseen lukioon. He kaikki kuitenkin valmistuvat tänä keväänä, heillä on juuri kirjoitukset menossa, joten mä olisin jäänyt yksin joka tapauksessa ja siellä koulussa kaikki olisi tullut olemaan ihan helvettiä yksin, kun mikään ei muutenkaan tuntunut onnistuvan.

Nyt mä olen sentään lukiossa missä olo tuntuu hyvältä, vaikka mä olenkin yksinäinen, enkä voi sanoa että kaikki ongelmat olisivat kadonneet, eivät todellakaan ole, mutta yleisesti ottaen mulla on parempi olla täällä lukiossa.

Yksinäisyys on kuitenkin hiljainen tappaja. Nakertaa mun takaraivossa, koska vaikka kaipaan paljon omaa aikaa, enkä aina välillä meinaa jaksaa edes nähdä nykyisiä kavereita entisellä paikkakunnalla täysin ilman ketään olo on aika... En mä edes tiedä.

Uudesta lukiosta mä olen löytänyt paljon hyvän päivän tuttuja. Ihmisiä jotka moikkaa mulle kun ne kävelee vastaan käytävillä ja kaduilla. Ihmisiä joiden kanssa voin vaihtaa vähän sanoja tunnilla tai hieman ennen tuntia, kun on aikaa. Kuitenkaan ei ole lähes ketään, joka oikeasti haluaisi olla kanssani. Ei ole kuin yksi ihminen joka pyytää istumaan vierelleen käytävällä olevalle sohvalle ja haluaa puhua kanssani, eikä siitäkään ole paljoa iloa kun tunnit ovat usein eri puolilla koulua. Muutenkin tuntuu vähän väärältä mennä siihen, kun muut lähes joutuvat pakottamaan itsensä hymyilemään mulle kohteliaasti.

En kuitenkaan voi sanoa että mua syrjittäisiin. Ei. Kukaan vain ei tunne mua, eikä ilmeisesti halua tutustua kunnolla. Ketään ei kiinnosta, kun kaikilla on jo omat kaveriporukat ja muutenkin kun olen tällainen vähän erilainen.

Erilainen =

Värikkäät hiukset.
Hieman outo tyyli.
Läski.
Ruma.
Aina nenä kiinni piirrustusvihkossa.

Koulusta löytyy kyllä muitakin tällaisia erilaisia nuoria, mutta edes he eivät tunnu haluavan tutustua muhun kunnolla.

Hyvin usein kun menen istumaan johonkin sohvalle ja siinä lähellä olisi paljon tilaa muille ihmisille toivon että joku niistä lukuisista hyvän päivän tutuista tulisi luokseni istumaan, mutta näin ei juuri ikinä käy. Näen heidät kulkemassa keskenään omissa porukoissaan, enkä tohdi edes moikata.

Tunnin jälkeen, vaikka olisin tunnilla puhunut ihmisille niin yleensä nämä jatkavat matkaansa ja jättävät jälkeen jos en itse pysyttele kannoilla ja kysy esim että mitä heillä on seuraavana. On kuitenkin selkeää ettei mua erityisesti kaivata seuraan missään tilanteessa, koska kun lakkaan puhumasta niin yleensä kukaan muu ei yritä edes yllä pitää keskustelua.

En mä ketään syytä. Kaikilla on jo omat juttunsa ja kaverinsa, eivätkä ne kaipaa uusia kavereita, mutta.. Olisi se kiva että olisi edes muutama ihminen joita nähdä koulun ulkopuolella.

Tämän takia olen erittäin iloinen kun joka toinen viikko järjestetään sateenkarinuorten ryhmä, jossa saan edes hetken viettää aikaa mukavien ihmisten seurassa. Surullista siinäkin on ettei kukaan ryhmän ihmisistä, niin mukavia kuin he ovatkin, osoita mitään halua nähdä ryhmän ulkopuolella. Yritän kuitenkin olla ajattelematta asiaa ja vaan nautin siitä mitä saan.

Nyt kun miettii niin vihjailen todella paljon ihmisille siitä miten yksinäinen olen, mutta musta tuntuu ettei kukaan silti oikein ymmärrä sitä, koska en suoraan sano ja yritän silti vaikuttaa siltä että kaikki on ihan fine.

... Koska loppujen lopuksi kaikkihan on ihan fine. En mä tähän yksinäisyyteen kuole vaikka se jatkuisi läpi koko loppu aikani lukiossa, koska ei ole kyse siitä ettei mulla olisi ollenkaan kavereita. Enkä mä todellakaan enää aijo väkisin yrittää tuputtaa seuraani kellekään. En yritä väkisin olla ystävä jos en kelpaa. En enää.

Jos pitää myös ihan rehellinen olla niin tavallaan musta tuntuu ettei mulla ole edes oikeutta valittaa siitä että tunnen oloni yksinäiseksi. Sillekin on monta syytä, mutta varmaan senkään takia en kykene siitä ääneen oikein puhumaan, saati kunnolla edes myöntämään asiaa.

Mä vaan olen valitettavasti tällainen. Nyt kun miettii niin olen aina ollut.

Omalla tavallani helvetin avoin ihminen, jaan paljon menneisyyden kokemuksia ja niin edes päin, mutta.. En päästä oikein ketään lähelle nykyisyyttä ja tämän hetkisiä tuntemuksiani. Mä voin puhua ja puhua ja puhua ja puhua aivan helvetin paljon erittäin rankoistakin jutuista, mutta jos joku kysyy mitä kuuluu, on vaikea vastata kunnolla. Vähättelyä, pientä vihjailua ja takaisin kuoreen vetäytyminen jos joku yrittää udella liikaa.

Oikeastaan.. Viime viikonloppuna eräs kaverini, johon olen vasta nyt päässyt edes tutustumaan enemmän totesi että oli yllättynyt paljon katsellessani piirrustuksiani. Tämä henkilö analysoi paljon ihmisten persoonia ja se oli yhdessä kohdassa arvioinut mut aivan päin vastoin kuin sitten oli lopulta tajunnut asioiden oikeasti olevan. Se miten synkkiä juttuja mun päässä oikeasti liikkuu ei oikein näy ulos muuten kuin piirrustuksissani ja no.. Ehkä viillot ja arvet myös kertovat tarinoita, mutta kuitenkin. Tämä kuitenkin taas vahvisti sitä käsitystä että mä olen hyvä peittelemään todellisuutta, vaikken välttämättä edes tarkoittaisi sitä, joten onko mikään ihme että mun paha oloni on tullut ihmisille aikoinaan yllätyksenä?

Outoa tajuta näitä asioita samalla kun kirjoitan. Näin vain on kaikista helpoin purkaa ajatuksia ja tuntemuksia joita ei muuten meinaa saada aseteltua oikein mitenkään.

Ehkä tässä kuitenkin olisi taas tarpeeksi tällä erää. Pitäisi nukkuakin.

- Ran -