Pages

tiistai 30. toukokuuta 2017

17 stitches

Sunnuntai

Kello lähestyy hiljalleen kahdeksaa illalla ja mä katselen veristä käsivarttani. Sillä hetkellä siinä on kolme vuotavaa haavaa. Mä laitan viestiä eräälle kaverilleni, joka sanoo että tarvitsen tikit. Epäröin todella paljon, vaikka jo silloin kun aloin viiltämään tiesin että tämä ilta tulisi luultavasti päättymään ensiapuun. 

"Ootko kunnossa?"

"Joo.. Eipä tässä mitään.. Tai no.. Nii no.. Ehkä ei voi sanoa olevansa iha kunnossa ko on just viiltäny ja viel miettii viillänkö lisää.."

"Et viillä lisää. Sä tarviit tikit. Nyt lähet kävelee tk ja meet hakee apuu."

Mä viilsin vielä yhden lisää, koska joku sairas osa mun sisällä vaan huusi etten mä voi mennä niiden kolmen haavan kanssa tikattavaksi, koska ne ei olisi tarpeeksi, että mä tuhlaan vaan niiden aikaa siellä sitten sellaisilta, jotka oikeasti tarvitsisi apua. Jos ihan rehellinen olen niin mä olin halunnut vaan viiltää lisää ja lisää ja lisää, mutta jollain opilla sain itseni lopettamaan ja tehtyäni pienen patentin käteen pyyhkeestä lähdin polkemaan kohti ensiapua. Kai se on tuuria että terveyskeskus on alle kilometrin päässä mun kämpältä. 

Ensiavussa ei ole mun lisäksi kuin yksi vanha pariskunta, kun menen sinne. Ne puhuu saksaa ja mä olisin halunnut kysyä niiltä asuuko ne Saksassa ja onko ne kotoisin sieltä vai täältä Suomesta. En kuitenkaan kehdannut. 

Otan vuoronumeron, jossa lukee 180 ja näytöllä näkyy 179. Kuuntelen kun hoitaja tulee juttelemaan pariskunnan kanssa, ilmeisesti nainen on jollain tapaa sairas ja hoitaja ojentaa tälle reseptin ja käy ottamassa passista ja jostain toisesta kortista kopiot varmuuden varalta, koska käy ilmi ettei naisella ole kelakorttia. 

Päättelen siinä kuunnellessani keskustelua että nainen on luultavasti Suomesta kotoisin, koska tämällä ei ole lainkaan saksalaista aksenttia, mutta mies on varmaan Saksasta, koska vaikka tämäkin osaa suomea tämä ei selvästikkään osaa yhtä hyvin ja äänessä kuultaa aksentti. Eihän näillä asioilla ole mitään väliä, mutta haluan vain ajatukset pois kipuilevasta kädestäni. 

Pariskunnan poistuttua numero näytöllä vaihtuu ja pääsen hoitajan luo. Vanhempi naishenkilö, yli 45 varmaan, jolla on lyhyet mustat hiukset ja silmälasit. Kun menen sisään meinaan alkaa itkeä lähes heti, mutta saan pidettyä itseni edes jotenkin kasassa ja kerrottua asiani vaikka kyynelehdinkin. 

"Mä voisin tarvita luultavasti tikit.."

Hoitaja kutsuu hetken päästä kaksi nuorta lääkäriä vilkaisemaan kättäni. Nainen ja mies. Huomaan heti etteivät he ole kotoisin Suomesta, joten valitettavasti epäröin vähän tulevan hoidon tasoa, kun on jäänyt vähän paska maku suuhun ulkomaalaisista lääkäreistä. Myöhemmin käy ilmi että molemmat ovat Unkarista. 

Lääkärien vahvistettua että tikkaus tarvitaan lähden hoitajan kanssa toimenpide huoneeseen, jossa tämä aloittaa valmistelut. Hoitaja on onneksi todella mukava ja juttelen tämän kanssa niitä näitä, mikä saa rentoutumaan mukavasti, vaikka tilanne on pelottava. Hoitaja pistää lupaamaan että seuraavalla kerralla tulen myös tikattavaksi, enkä jää hoitamaan haavojani yksin.

Ehkä kaikista inhottavinta koko toimenpiteessä on puudutus, itse tikkaus ei sen jälkeen tuntunut yhtään missään. Lääkärillä oli hieman hankaluuksia saada puudutus laitettua kunnolla, koska ihoni on sen verran arpista ja kovaa. Oli kuitenkin oikeastaan jopa mielenkiintoista seurata toimenpidettä ja todeta siinä samalla että nuori mieslääkäri on ihan taitava. Naislääkäri tulee paikalle vähän myöhemmin ja alkaa kysellä vähän miksi tein mitä tein ja niin edes päin, tarjoaa paikkaa jäädä osastolle yöksi, mutta en halua jäädä. Mitä se muuttaisi vaikka olisin yhden yön osastolla? Ei mitään, sitä paitsi seuraavana päivänä on koe jota en voinut sivuuttaa eli oli pakko päästä kotiin lukemaan kokeeseen ja nukkumaan. 

Kaiken kaikkiaan saan käteeni 17 tikkiä (2 + 4 + 4 +7) ja kunhan hoitaja on laittanut sidoksen tikkien suojaksi olen valmis lähtemään. Kiitän ja lähden kaupan kautta kotiin. Kellon ollessa jo vaille kymmenen vain yksi kauppa on auki.

 Koko loppu illan olo on todella absurdi ja se jatkui vielä pitkälle seuraavaan päivään. 
  

Tuosta on nyt kulunut kaksi päivää ja olo ei ole enää niin outo. Oikeastaan olo on tasoittunut jo täysin ja nyt vain mielessä on se miten tämän ensimmäisen kerran jälkeen kynnys lähteä uudestaan tikattavaksi tarpeen tullessa on todella paljon pienempi. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole lähteä juoksemaan päivystyksessä tikattavana joka viikko.

Ran.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sano ääneen mitä ajattelet