Omilla aivoilla ajatteleminen on sallittua

Tunnen itseni ihan idiootiksi.

Mulla on ollut tässä viimeiset pari kolme päivää aivan järkyttävän paha olo ja muutenkin sellainen kuolema tulee fiilis fyysisesti, enkä oo osannut keksiä sille kunnollista syytä. Ensin tuli ajateltua että se johtuisi yhdistelmäpillereistä joita syön, koska niiden aloittamisen jälkeen mä voin hirmu herkästi ja usein pahoin. Tää on ollut kuitenkin nyt taas niin voimakasta ettei se vaan voinut olla mahdollista.

Zetan kanssa äsken jutellessani mulla kuitenkin syttyi lamppu päässä, kun se mainitsi siitä miten mä olen ihan kuin kärsisin vieroitusoireista. Hetken katselin netistä muiden ihmisten kokemusten perusteella että voisiko tämä oivallus pitää paikkaansa ja nyt olen lähes 100% varma että se pitää. 

Mä todella kärsin vieroitusoireista. Mulla on ihan samanlainen paska olo kuin silloin kun lopetin Venlafaxinin ja se oli ihan hirveetä.

Tuolla sivussahan lukee että mulle on määrätty ketipinoria. Se aiheuttaa tämän, koska mä olen ottanut sitä lähes tulkoon säännöllisesti yleensä joka viikko ja nyt lomalla tällä viikolla en oo ottanut ollenkaan.

.......

Miten mä oon voinut olla näin tyhmä? Varmistaakseni onko asia tosiaan näin niin otan nyt sitten tänä iltana ketipinoria ja katson millainen olo on huomenna. Jos veikkaukseni osoittivat oikeiksi sanon ihan suoraan että voi helvetin ääliö.

Ran

Paatunut

Mä oon vähän miettinyt miksi mä viiltelen nykyään. Ensin se oli vaan koska mulla oli niin vitun paha olla ja nyt.. Miten se menee nyt?

Viiltely on sellainen pärjäämismekanismi mistä mä en osaa, enkä tahdo päästää irti. Mä haluan viiltää melkein joka ikinen päivä oli mulla sitten paha olla tai ei, mutta varsinkin silloin jos mulla on paha olla. Viiltely on myös keino rangaista itseä, koska suoraan sanottuna mä vihaan itseäni. Ehkä sen takia mä haluankin viiltää lähes koko ajan, koska se itseviha ei jätä mua rauhaan ja ajattelen vaan joka päivä mitä mun pitäisi olla tai millainen mun pitäisi olla tai muuta vastaavaa..

Niin kauhealta kuin se voi kuulostaakin mä en näe yhtään sellaista painavaa  syytä miksi lopettaa. Tämän takia mä vaan haluaisin pyytää anteeksi mun vanhemmilta ja kaikilta sukulaisilta, joilla on huoli mun viiltelystä ja vaikka mä aina niitä myötäilen, kun ne sanoo että pitäisi lopettaa niin silti mä en enää edes yritä.

Joskus mä vaan mietin mikä mussa on vikana, että musta on tullut näin paatunut.. Mutta sitten toisaalta.. Mikä mussa ei olisi vikana?

Ran.

Pettynyt, muttei yllättynyt

Luin taas pitkästä aikaa vanhat potilaskertomukset viimeisimmän osasto kerran ja yliannostuksen osilta. En oikein edes älyä miksi luen niitä, kun tiedän että tulee vain paska olo, mutta jollain tavalla ne vain ovat mielenkiintoisia.

Silmiini pisti eräs asia, mitä en ollut sen suuremmin huomioinut aikaisemmin papereita lukiessani. Yliannostuksen jälkeen kirjatuissa papereissa lukee että kopiot on lähetetty porukoilleni. Tämä on aivan normaalia kyllä juu, mutta...

Tekstissä käy erittäin selvästi ilmi että konfliktitilanne pari kesää takaperin iskän kanssa on jäänyt mun päähän kummittelemaan ja vaivaamaan, kun sitä ei ole selvitetty, niin siitä huolimatta iskä ei ole ikinä koskaan ottanut sitä puheeksi.

Joko iskä ei ole ikinä vaivautunut lukemaan niitä papeteita tai sitten se on vaan kusipää, joka ei välitä mun tunteista yhtään. Veikkaan vaihtoehtoa 2.

Mä en jaksa enää odottaa siltä mitään hyvää, kun se on tehnyt varsin selväksi käytöksellään etten mä olen tärkeä.

Ran.

Your heaven's trying everything to break me down

En taas oo ihan varma mistä aloittaisin. Ei ahdista ihme kyllä ainakaan vielä, mutta masentaa sitäkin enemmän. Oon taas vaan niin väsynyt kaikkeen, eikä mikään oikein tunnu miltään tai jaksa innostaa tai sen suuremmin kiinnostaa.

Tiedättekö sellaista tunnetta, että kun ootte olleet pitkään joidenkin ihmisten seurassa (ihan sama keiden), sitten alkaa vaan tulla raja vastaan ja tuntuu että koko kehoa puristaa. Mä en osaa kuvata sitä tunnetta mitenkään muuten järkevästi. Etenkin se tuntuu päässä, ei mikään yllätys, ja jos joku tulee siihen lähelle silloin ja koskee niin tulee sellainen tunne, että haluaisi vaan mennä kauemmas. Ei oo mitään väliä kuka se ihminen on, mutta siitä tekee vaan mieli päästä pois, oli se ihminen kuinka ja ihana ja rakas tahansa. Ei vaan pysty yksinkertaisesti enää sietämään sitä muiden läsnä oloa.

Mä oon nyt ollut kotona jo vähän aikaa ja se helpottaa, mutta silti tuntuu että mun päätä puristaa tai et se olisi jotenkin raskas. Kai oon jännittynyt, enkä osaa rentoutua. Se on aika usein nykyään sillei. En mä tunnista stressiä mistään muusta kuin siitä jännittämisestä, minkä se mulle tuo. Okei, onhan sitten kun tarpeeksi puskee asioita päälle ja pää tuntuu menevän ihan solmuun, eikä enää jaksaisi sitä yhtään, niin varsin selvää että stressaa, mut sillei.. Normaalissa mittakaavassa? Onko tässä mun selityksessä enää ees mitään järkeä?

En mä edes jaksa ajatella mitenkään loogisesti tai keskittyä siihen mitä teen, joten mun tekstin laatu on varmaan sen mukaista.

Another day in this carnival of souls

Another night settles in as quickly as it goes

The memories of shadows, ink on the page

And I can't seem to find my way home

Ran.

Valehdellen kaunis

Pituus: 167,5 kg
Lähtöpaino: 128 kg 
BMI 45.62 

Paino nyt: 122 kg
BMI 43.48

3,5 kuukaudessa mä olen onnistunut pudottamaan 6 kiloa. Se on aivan liian vähän, aivan liian hidasta, mutta silti se paino on pudonnut. Pelottava tosi asia on kuitenkin, että BMI.n mukaan mä olen edelleen 51,9 kiloa ylipainoinen. Älyättekö te? Mä olen vittu yli 50 kiloa liian painava. Mikä helvetti mussa oikein on vikana, että mä olen antanut tän tilanteen karata näin pahasti käsistä?!

Valitettavasti, vaikka mä olen todella onnellinen siitä että paino on pudonnut se ei tunnu, eikä näy yhtään missään. Ei yhtään missään. Mä tunnen itseni ihan yhtä ällöttäväksi kuin 6 kiloa sitten.

Nyt on 27.2.2016 eli mulla on 104 päivää eli n. 3,5 kuukautta aikaa pudottaa 22 kiloa ennen 10.6.2016. Jos tahti jatkuu näin hitaana mä tulen epäonnistumaan surkeasti, joten mun on pakko, PAKKO, alkaa saamaan tähän painon pudotukseen vauhtia.

Periaatteessa se tarkoittaisi silloin 6,3 kiloa/kuukausi. Aika rankka tavoite en mene kieltämään, mutta mä haluan uskoa että pystyn siihen. Mun on pakko pystyä siihen.

Sain onneksi vihdoin käytyä lunastamassa uintikortin itselleni puoleksi vuodeksi, jonka sossut mulle myönsi kyllä jo aika päivää sitten. Se on nyt siis voimassa elokuun loppuun asti jos en oo ihan väärin laskenut.

Alan siis käymään uimassa min. 2 kertaa viikossa ja pakko alkaa pitämään vielä enemmän kuria ja kontrollia sen suhteen mitä tulee syötyä. On pieni pelko, että nyt kun wanhat ovat ohi paino alkaisi tulemaan takaisin, mutten voi antaa sen tapahtua.

Kyllä mä pystyn tähän.
Mun on pakko.

My whole world is the pain inside me

The best I can do is just get through the day

When life before is only a memory

I'll wonder why God lets me walk through this place

And though I can't understand why this happened

I know that I will when I look back someday

And see how you've brought beauty from ashes

And made me as gold purified through these flames

Ran.

Silmät ei pysy auki..

Joskus on ok olla olematta ok ja taas kerran mä oon kaikkea muuta kuin ok.

On ollut muutenkin taas jotenkin masentuneenpi olo jonkun aikaa. Kaikki tuntuu paljon harmaammalta, eikä mikään jaksa kiinnostaa ja tunteet on latteampia.

En ees tiiä mitä sanoa tästä päivästä. Kävin iskän luona ja kuten aina, vaikka mulla oli mukavaa siellä, sillä oli vain negatiivinen vaikutus. Itkin siis taas yksin ollessani.

Ketipinor alkaa jo vaikuttaa, joten ajatukset takkuilee, eikä tästä kirjoittamisesta meinaa tulla mitään, joten tää jää vähän lyhyeksi.

Halu viiltää on suuri.

Ran

Is food more important than happiness in life?

On vähän huono omatunto, kun mä en oo kirjoittanut nyt taas johonkin aikaan. Ei vaan oo ollut motivaatiota, vaikka monesti olenkin sitä ajatellut että haluaisin kirjoittaa.

Tässä on nyt vähän kaikenlaista, vaikka sitten toisaalta taas ei ole. Nyt lähden viikonlopuksi Tahkolle erään ystäväni kanssa (ensimmäinen kerta ikinä). Olen kyllä ihan suhteellisen odottavaisella päällä, mutta samalla epävarma ja ahdistaa. Ensi viikolla on wanhojen tanssit perjantaina. Niitä voin sanoa odottavani jopa innolla. Ne jatkot vaan huolettaa tai jotenkin epäilyttää. Parin viikon päästä on sitten S.n tapaaminen. Täytän tänä vuonna 18, joten suhteeni lastensuojeluun alkaa olla ohitse. Olen alkanut miettiä kotoa pois muuttamista ja ajattelin että S.lle kertominen olisi todella hyvä idea jos se osaisi antaa jotain neuvoja tai jotain. Luultavasti tukihenkilö toiminta E.n kanssa loppuu maaliskuussa (ja nyt näemme joka toinen viikko, en muista olenko sanonut näistä asioista aikaisemmin).

Tällä viikolla oli itse asiassa E.n tapaaminen. Se mulle aikaisemmin puhui sellaisesta vertaistukiryhmästä, joka on avoin kaikille joilla on ongelmia syömisen kanssa. Se on vain täysi-ikäisille, mutta koska olen 17 niin poikkeus oli hyväksyttävä. Keskiviikkona tuli siis käytyä ensimmäistä kertaa siellä ja vaikka ahdistaakin se fakta että mä olen se kaikista läskein siellä, niin muuten mulla oli hyvä olla. Musta tuntuu niin usein ettei kukaan ota mun syömisongelmia tosissaan ja siellä sellaista oloa ei ollut. Ohjaajat sanoi nimenomaan että jokainen tuntee itsensä parhaiten, eikä saisi vähätellä tai kyseenalaistaa toisia tai näiden tunteita. Pelkäsin että olisin ainoa, jonka 'pääongelma' on ahmiminen ilman oksentamista, mutta onneksi olin väärässä. Se jotenkin helpotti vähän oloa. E kehui mua siitä miten hyvin uskalsin puhua ja tavallaan olen myös itsekin tyytyväinen siihen, kun se puhuminen oli oikeasti vaikeaa. Kurkkua kuristi ja tuntui että sanat piti pakottamalla pakottaa ulos. Toisaalta vähän harmittaa ettei ryhmä ole kuin jokatoinen viikko, mutta sekin on niin pajon parempi kuin ei mitään. Oli ihana tuntea että nämä ihmiset ymmärtää mistä mä puhun.

Pää on täyttynyt ajatuksista jotka kieltää syömästä ja käskee näännyttämään itseään. Vihaan olla tällainen, enkä tarkoita nyt vaan sitä että olen läski ja ällöttävä vaan sitä että vihaan sitä miten syön... Miksi olen aina syönyt paljon? Miksi musta tuli tällainen ettei liikunta oikein tunnu nappaavan? Miksi mun syömiskäyttäytyminen on häiriintynyt ajan saatossa? Saisin kirjoitettua todella pitkän postauksen kun alkaisin miettiä vastauksia näihin kysymyksiin ja ehkä joku päivä teenkin niin, mutta nyt olen aivan liian väsynyt ja tabletilla on
ärsyttävä kirjoittaa.

Musta vaan tuntuu siltä etten kykene syömään viikonloppuna normaalisti siellä Tahkolla ilman ahdistusta, koska tämä mun ystävä on kamalan laiha. Mä tiedän ettei se tuomitse mua millään tavalla ja on monesti kannustanut mua ja kaikkee, kun oon itkenyt että vihaan itseäni, mutten voi sille mitään. Oli sitten millaisia syömisongelmia tahansa niin ne vaikuttaa kaikkeen. Ihan kaikkeen.